Arktiset alueet

”Kerran venäläinen… laittoi riviin tusinan miehiä ja laukaisi muskettinsa… nähdäkseen kuinka monta aleutia yksi luoti tappoi. Vastaus oli yhdeksän. Aleutit tunnustivat kyvyttömyytensä menestyä venäläisten aseita vastaan. Maahan tuodut taudit vähensivät heitä edelleen… vuonna 1799 vain kahdeksas osa oli jäljellä valkoisten tuloa edeltäneestä väestöstä.”

ARKTINEN ALUE

Sana arktinen herättää romanttisia kuvia kesyttömästi lumen ja jään maasta, suurenmoisesta mysteerien maasta. Arktista aluetta pidetään myös julmana, anteeksiantamattomana ympäristönä, missä jokainen väärä ratkaisu on ratkaisu elämän ja kuoleman välillä. Luoteisväylä on yksi monista paikoista, missä mielikuvitus ja todellisuus kohtaavat. Tutkimusmatkailijat ovat pitkään taistelleet arktista vastaan ja jatkavat yrityksiään edelleen kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Nykyisin arktinen on usein kuviteltu koko planeetan alkuperäisten ympäristöolojen turvapaikaksi.

Arktinen alue ei ole valtava, asumaton maa. Se on kolmen erillisen kieliryhmän kotimaa: aleutien, yupikien ja inuit-inupiaqien. Todellisuudessa kaikki nämä ryhmät eivät elä sillä arktisella alueella, joka määritellään maantieteessä. Arktisena pidetään tavallisesti puurajan, 10 celsiusasteen heinäkuisen keskilämmön isotermin ja/tai pysyvän roudan rajan pohjoispuolista aluetta. Määritelmästä johtuen eivät jotkut näiden ryhmien edustajista elä arktisella alueella. Näitä ihmisiä pidetään kuitenkin samojen esivanhempien jälkeläisinä, nimittäin eskimo-aleutien, ja siksi antropologit pitävät heitä arktisen alueen asukkaina.

Arkeologit olettavat, että eskimo-aleutit siirtyivät Beringinsalmen yli joskus 8-10 000 vuotta sitten. Heidän levittäytyessään pitkin pohjoista aluetta kehittyivät nämä kolme kieliryhmää. Ensinnä erosivat aleutit eskimo-aleuti-rungosta ja sitten yupikit ja inuiti-inupiagit erosivat toisistaan. Lopulta nämä kansat asuttivat Prince Williamin salmesta Etelä-Alaskassa itäiseen Grönlantiin saakka ulottuvan alueen. Arktisen kansoilla on monia erilaisia kulttuureita. He eivät ole koskaan pysyneet paikoillaan kehityksessä, ja nytkin he jatkavat muuttumistaan sopeutuakseen uusiin sosiaalisiin, poliittisiin ja taloudellisiin tilanteisiin.

Hengitykseni. Se on täällä.
Luuni. Ne ovat täällä.
Lihani. Se on täällä.
Sen avulla minä etsin Sinua.
Sen avulla minä löydän Sinut.
Mutta puhu minulle.
Sano jotakin kaunista minulle.

(1800-luvun aleutin lemmenlaulu)

Vuonna 1741 aleutien kulttuuri muuttui peruuttamattomasti kahden venäläisen laivan käynnistä johtuen. Kapteenit Bering ja Chirikov olivat löytöretkellään ensimmäiset eurooppalaiset Aleutien saarilla. Vaikka Bering myöhemmin kuolikin laivaturmassa Commandersaarilla, osa hänen miehistöstään palasi Venäjälle lastinaan merisaukon nahkoja. Näitä turkiksia, joita Kiinan keisari ja hänen hovinsa suuresti arvostivat, oli käytännössä lähes mahdotonta saada, sillä ne oli metsästetty lähes sukupuuttoon läntisen Tyynen valtameren alueelta. Uuden maan löytäminen, maan jossa oli runsaasti merisaukkoja johti siihen, että Venäjän turkiskauppiaat, jotka tunnettiin nimellä promyshlenniki, ryhtyivät rakentamaan laivoja ja purjehtimaan Alaskaan.
Aleuteille laivoilla saapuneet vieraat olivat kummallinen, mutta ei ainutlaatuinen ilmiö. Steller, Beringin laivan luonnontieteilijä, totesi, että aleut-heimolla oli rautaa.

”Kahdella heistä oli varsin huonosti tehty pitkä rautainen veitsi, samaan tapaan kuin venäläisillä talonpojilla, joka saattoi olla itse tehty, eikä eurooppalainen valmiste… Matkan päästä totesin selvästi veitsen laadun, kun eräs amerikkalaisista otti veitsen tupesta ja leikkasi rakon halki ja minä näin… että veitsi ei muistuttanut mitään eurooppalaista ammattityötä.” (Steller, 1988: 103)

Rauta oli ehkä saatu vaihtamalla kaakosta, tai todennäköisemmin japanilaisesta kalastusaluksesta, joka oli joutunut harhaan ja haaksirikkoutunut sumuisille saarille. Yhteydet vieraisiin olivat harvinaisia ja niiden vaikutukset aleuti-yhteiskuntaan hyvin pieniä.
Suhteet eri kylien välillä olivat yleensä hyvät. Tavaraa, kuten pinjan kuorta ja koivun tuohta vaihdettiin mantereelta puuttomille saarille. Kyläläiset vierailivat toistensa luona juhlissa ja naamiotansseissa, joita tavallisesti pidettiin joulukuussa. Suhteet eivät aina kuitenkaan olleet harmoniset. Murhat, noituus ja loukkaukset johtivat salakähmäisiin ja kuolettaviin hyökkäyksiin. Vankeja otettiin orjiksi ja hyökkääjät leikkasivat nopeasti jäsenet kuolleilta. Jäsenten leikkaaminen vei voiman kuolleelta, estäen sitä tuottamasta harmia hyökkääjille.

Aleutien asutukset oli kaivettu maahan 1,5-2 metrin syvyyteen. Katto tehtiin valaan luusta ja merestä kerätyistä ajopuista, sekä peitettiin maalla. ”…kun ne olivat olleet jonkin aikaa, peittyi katto ruohoon, joten kylä näytti eurooppalaiselta hautausmaalta täynnä hautoja.” Jotkut olivat yhden perheen majoja, muut 12-20 metriä pitkiä monen perheen asumuksia, leveydeltään 6-10 metriä.

Talot oli sijoitettu itä-länsi suuntaan ja perheiden sijoitus taloissa kuvasti idän suunnan tärkeyttä aleutien kosmologiassa, jossa itää pidettiin heimon perustajan kotisuuntana. Pitkissä taloissa oli keskikäytävä, jonka molemmin puolin olivat yksityisten perheiden tilat. Pitkän talon kaikki perheet olivat sukulaisia. Päällikkö ja hänen perheensä majoittuivat itäisimpään asuintilaan, kun taas orjat asuivat länsipäässä. Sisäänkäynti tapahtui yhden tai kahden katossa olevan aukon kautta ja alas päästiin porrastettua puun runkoa pitkin.

Vihollishyökkäykset olivat tällä alueella harvinaisia. Ne olivat useimmiten sukuriitoihin liittyviä kostohyökkäyksiä. Aleuteilla ei ollut tarvetta taistella alueista, sillä meri ja maa antoivat runsaan saaliin. Nälkä oli lähes tuntematon, vaikka maaliskuu olikin usein heikko. Aleutien saarilla oli varsin vähän maaeläimiä, mutta tätä puutetta korvasi runsas kasvillisuus, merieläimet ja linnut. Useiden kasvien mehukkaista juurista tehtiin paksua velliä. Vuoriston suolaheinää, krassia, kevätesikkoa ja muitakin kasveja syötiin ja joitakin juuria ja yrttejä kerättiin lääkintätarkoituksiin.

Marjoja, mukaan luettuna variksenmarja, karpalo ja karhunmarja, syötiin tuoreina ja säilöttiin talvea varten. Rantaruohoa käytettiin erityisen hienoihin koreihin ja mattoihin, joita aleuti-naiset tekivät. Ruohot halkaistiin kynsillä ohuiksi kaistaleiksi ennen punomista. Joissakin koreissa oli jopa 1000 pistoa neliötuumaa kohti. Tällainen ammattitaidon taso ja yksityiskohtien huomioiminen oli tyypillistä aleuti-naisten tuotteille.

Joka kevät tulivat vesilintuparvet Aleuteille. Sorsat, hanhet, joutsenet, kiislat, lunnit ja monet muut linnut munivat, kasvattivat poikasia ja muuttivat syksyllä etelään. Aleutit keräsivät munia ja metsästivät eri lajeja soveltaen metsästysmenetelmänsä lintujen tottumuksiin. Esimerkiksi lunnit pesivät maakoloissa, joten metsästäjät sijoittivat ansalankansa kulkuaukkoihin ja kuristivat siten lunnit niiden lähtiessä aamulla pesästään. Toinen esimerkki on albatrossin metsästys. ”Ihmiset purjehtivat merelle pyydystämään niitä, kun sää on tyyni ja sumuinen, sillä silloin linnut eivät pääse niin hyvin lentoon. Metsästäjät lähestyvät lintuja tietäen, että ne yrittävät nousta aina vastatuuleen.”

Vuorovesialueelta saatiin simpukoita, mustekalaa ja leviä, muonaa, jota naiset, lapset ja vanhukset saivat helposti kerättyä. Tällainen muonan saatavuus antoi leskille vapauden valita oma tulevaisuutensa menemättä välittömästi uudelleen naimisiin, kuten oli pakko muiden pohjoisten heimojen alueilla. Se auttoi myös yli vaikean ajan, jolloin varastot kävivät vähiin ja sää oli liian ankara metsästykselle.

Lohia pyydettiin koko kesän ja varhaissyksyn, kun ne saapuivat lyhyisiin Aleuttien jokiin kutemaan. Vaikkakin niitä pyydettiin ja kuivattiin paljon, muodostivat meren nisäkkäät, erityisesti merileijonat aleutien ravinnon perustan. Merileijonia, hylkeitä ja merisaukkoja metsästettiin keihäillä, jotka heitettiin yläkautta heittolaudan avulla. Kaikki miehet osallistuivat metsästykseen. Mies valmistautui metsästykseen sekä ruumiillisesti, että henkisesti. Hänen metsästysvarusteisiinsa kuuluivat myös taikakalut eläinten kiinnostuksen herättämiseksi ja niiden henkien lepyttämiseksi. Valaita metsästivät vain muutamat erikoiskoulutuksen saaneet miehet. Eräät taikakalut sisälsivät verikiveä, vaaleanpunaisen peipon sulkia ja nesteitä kuolleiden metsästäjien muumioituneista ruumiista. Viimeksi mainittua pidettiin erittäin voimallisena, mutta tällaisen amuletin omistajan elämä olisi lyhyt.

Kaikki tällainen metsästys tehtiin kajakilla, aluksella, joka oli tunnettu nopeudestaan ja kyvystään vastustaa Alaskanlahden myrskyisiä vesiä. Aleutien kajakki, baidarka, oli ainutlaatuinen kajakkien joukossa, koska siinä oli kaksijakoinen keula ja suora perä. Tällaisen rakenteen on ajateltu sallineen baidarkan ratsastaa aalloilla ja vastustaa ”…nostetta, joka syntyy keulan kohdatessa aallon”. Äkillisessä myrskyssä aleutit sitoivat kajakkinsa yhteen aikaansaaden siten vakaamman aluksen.

Venäläisten kiinnostus aleuteihin johtuu yhtä paljon baidarkasta, kuin merisaukon esiintymisestä tällä alueella. Kun venäläiset turkiskauppiaat ensimmäisiä kertoja kävivät Aleuteilla, he metsästivät itse. Aleutien väestöä pidettiin yksinkertaisesti vain tarpeellisina kauppakumppaneina. Sitten venäläiset havaitsivat kajakin mahdollisuudet merisaukon pyynnissä. He ryhtyivät käyttämään hyväkseen aleuti-metsästäjiä, pakottaen kylät metsästämään ottamalla panttivankeja, jotka palautettiin metsästyskauden jälkeen.

Aikaisin 1760-luvulla itä-aleutit yrittivät kapinoida, mutta heidät murskattiin. Eräällä kerralla venäläinen Solovjev asetti riviin kaksitoista Kashegan miestä, ja laukaisi muskettinsa lähietäisyydeltä nähdäkseen montako aleutia yksi luoti tappaisi. Vastaus oli yhdeksän. Aleutit tunnustivat kyvyttömyytensä menestyä venäläisten aseita vastaan. Maahan tuodut taudit vähensivät edelleen heidän lukumääräänsä ja vuonna 1799 vain kahdeksas osa väestöstä oli jäljellä.

Vuonna 1881 uudistetun sopimuksen mukaan oli RAC:n (Russian American Company) järjestettävä koulutusta, terveydenhoitoa, kirkkoja ja lähetystyötä. Koulut eivät opettaneet vain lukemaan ja kirjoittamaan, vaan myös ammatteja, kuten laivanrakennusta, kirvesmiehen taitoja ja metallitöitä. Monet näiden koulujen oppilaista olivat venäläisten ja aleutien välisten avioliittojen jälkeläisiä, joita kutsuttiin kreoleiksi. Nämä liitot johtivat uusien ihmisluokkien syntymiseen. Huipulla olivat venäläiset, sitten kreolit ja pohjalla aleutit. Terveyspalvelut olivat alkeellisia. Niihin sisältyi kuitenkin massiivinen rokotusohjelma vuoden 1938 tuhoisan isorokkoepidemian jälkeen.

Monet aleutit käännytettiin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon maallikkosaarnaajien työn tuloksena. He rakensivat myös pieniä kirkkoja. Vuonna 1867 aleutien yhteisö oli mukautunut venäläisten läsnäoloon. Väestön määrä osoitti kasvun merkkejä, monet aleuti-lapset kävivät koulua ja kaikki tunnustivat Venäjän ortodoksista uskoa. Oopiumisodat olivat kuitenkin aiheuttaneet merisaukkomarkkinoiden romahtamisen ja RAC:n pyrkimykset Alaskan markkinoiden monipuolistamiseksi olivat epäonnistuneet. Venäläinen Amerikka oli myös kaukana Moskovasta. Tästä johtuen Venäjän keisarikunta hyväksyi amerikkalaisten tarjouksen Alaskan ostamisesta 7,2 miljoonalla kultadollarilla.

Aleutien elämä muuttui jälleen varoituksetta. RAC oli poissa. Koulut suljettiin, samoin terveysklinikat ja monet koulutetut kreolit valitsivat muuton Venäjälle. Ainoa mikä jäi jäljelle venäläisistä, oli kirkko, jonka pappien sallittiin jäädä. Aleutit olivat edelleen vasalleja, mutta he olivat menettäneet voimansa. Venäläiset olivat tarvinneet Aleuteja ja heidän suhteensa oli muodostunut symbioottiseksi. Merisaukon metsästys oli lopussa ja aleuteilla ei enää ollut mahdollisuuksia saada kauppatavaroita, joista he olivat riippuvaisia. Aleutien saarista tuli USA:n kaukainen ja unohdettu nurkkaus. Lähetysasemaa, jossa oli koulu, ei perustettu ennen kuin vuonna 1885, jolloin oli kulunut kahdeksantoista vuotta RAC:n lopettamisesta.

Eräs san franciscolainen yhtymä osti lopulta RAC:n oikeudet ja kiinnostui hyljeteollisuudesta. Amerikkalaiset laajensivat hylkeen- ja merisaukon pyyntiä poistaen kaikki rajoitukset, joita RAC oli luonut näiden kantojen suojelemiseksi. Vuonna 1880 hylkeiden määrä osoitti jo liiallista pyyntiä ja merisaukkokanta oli lähellä tuhoutumista. Vuonna 1911 kansainvälinen sopimus kielsi merisaukon metsästyksen ja rajoitti ankarasti hylkeenpyyntiä.

Yupikin kieltä puhuvia kansoja on elänyt vuosisatoja Beringinsalmen molemmilla puolilla. Tämän kapean vesiväylän poikki he kävivät kauppaa, kyläilivät ja joskus taistelivatkin. Siperiasta Alaskaan ostettu tavara sisälsi rautaa, tupakkaa ja kotieläimenä pidetyn poron nahkoja. Kuvioinniltaan vaihtelevat kotiporon nahat olivat erityisesti lounaisen Alaskan yupik-heimon arvostamia, sillä ne olivat värikkäämpiä kuin villin Alaskan karibun nahat. Tupakka, toinen arvossapidetty kauppatavara, kulki melkein maapallon ympäri Alaskaan kotimaastaan itäisestä Pohjois-Amerikasta. Huolimatta näistä siteistä ovat eroavaisuudet yupikia puhuvien ryhmien välillä valtavat. On olemassa viisi erilaista yupikin kieltä: sireniski, keski-Siperian yupik, naukanski (Siperian eskimo), keski-Alaskan yupik (mantereen lounais-Alaskan eskimot) ja Tyynen meren yupik (Tyynen meren eskimot). Todellisuudessa Siperian yupikit (Siperian eskimot) muistuttavat enemmän naapureitaan merichukceja, kuin amerikkalaisia sukulaisiaan. Erilaisuus ulottuu kielestä talouteen, sosiaaliseen organisaatioon, uskomuksiin ja taustahistoriaan.

Alaskan mantereen lounaisosassa asuvien keski-Alaskan yupikien organisaatio oli ennen yhteyttä valkoisiin perhekeskeinen, kuten aleuteillakin, vaikkakaan se ei ollut hierarkinen, eikä orjia pidetty. Kyläyhteisö hallitsi tarpeittensa kannalta riittävän suurta aluetta. Yukonin- Kuskokwimin suisto vilisee villieläimiä, vaikkakin osa niistä, linnut, monet kalat ja karibut, ovat vaeltavia. Tämä runsaus teki yupikeille mahdolliseksi elää kiinteissä kylissä jokien varrella. Keväällä, kesällä ja syksyllä he saattoivat matkustaa ympäri maataan tavoittaakseen villieläimet. Kylät koostuivat perheasumuksista ja joka kylässä oli yksi tai kaksi qasgiqia, miesten yhteistaloa. Yksityiset perhemajat kuuluivat naisille ja olivat heidän aluettaan. Siellä heidän tuli ommella, keittää ja kasvattaa lapset. Noin kuuden vuoden ikäisenä poika muutti äitinsä kotoa qasgiqiin. Tällä suurella majalla oli tärkeä asema miesten elämässä. Siellä he söivät, työskentelivät, pelasivat, pitivät seremonioita, ottivat hikilöylyjä ja nukkuivat. Siirtyminen miesten majaan merkitsi pojan miehuuskoulutuksen alkua.

”Oli hyvä kuulla qasgiqin puhemiesten opetuksia, vaikka emme aina ajatelleetkaan samalla tavalla. Voi minua! Joskus ajattelin, että he näkevät suoraan lävitseni, elämääni. Se oli kauhistuttavaa. Kutisin joka puolelta. Kuinka he voivat tuntea minut niin hyvin… Heidän elämänohjeensa toistuivat jatkuvasti… On totta, että qasgiq on paikka, jossa opastus voidaan antaa täydessä mitassa…” (Joseph Eriday, Chewakista, 1978, Anthony C. Woodsbury, Fitzhug ja Kaplan 1982; 210).

Tällainen ohjaus oli erittäin tärkeätä. Ei riittänyt, että nuorukaiset oppivat teknisiä taitoja, heidän piti oppia myös tietämään paikkansa maailmankaikkeudessa. Yupikien kosmologiassa maailmankaikkeus muodostui monista tasoista, jotka olivat herkässä tasapainossa. Ihmisten huonosti harkitut toimet saattoivat loukata henkiä ja siten sekoittaa tasapainon. Seurauksena saattoi olla sairautta, huonoja saaliita tai myrskyjä. Sen vuoksi oli oikean käytöksen oppiminen välttämätön osa kasvamista. Esimerkiksi kuolleen henkilön omaiset eivät saaneet käyttää teräviä työkaluja, jotta eivät vahingossa leikkaisi kuolleen henkeä. Jos henkeä leikattiin ”vihastui se suuresti tuoden sairautta ja kuolemaa”. Kun pojat oppivat miesten yhteistaloissa, tytöt oppivat äideiltään ja naispuolisilta sukulaisiltaan.

Yupikit uskoivat myös kahteen maailmaan: näkyvään ja näkymättömään. Nämä kaksi maailmaa sopivat samaan fyysiseen tilaan, vaikkakin viimemainittuun kuuluvat henget olivat harvoin nähtävissä. Raja näiden maailmojen välillä oli liukuva ja joskus muutosten aikana, kuten syntymässä, kuolemassa ja murrosiässä hyvinkin läpinäkyvä. Näihin tilanteisiin liittyvät oikeat rituaalit olivat tärkeitä, sillä muuten tunghat, yleensä levoton henki saattoi päästä irralleen ja vahingoittaa ihmisiä.
Kaikissa esineissä, elävissä ja kuolleissa, oli ihmisen muotoisia henkiä yuas. Menneisyydessä kaikilla eläimillä oli kyky tahtoessaan muuttua toiseksi.

”Jonkin ajan kuluttua hän näki raivokkaan, vanhan suden tulevan järven rantatöyrään yli. Sen punainen kieli roikkui ulkona. Kun se tuli alas, se meni tytön luo ja tyrkkäsi häntä kuonollaan kylkeen. Sitten se jäi seisomaan tytön viereen ja muuttui pitkäksi, komeaksi mieheksi parhaassa iässään. Hänellä ei ollut yllään muuta, kuin sudennahkainen kaapu.” (Ella Lewisin kertomuksesta Nuoren tytön seikkailut).

Valkoisten tultua eläimet menettivät tämän kykynsä. Joskus saattaa metsästäjä vieläkin nähdä vilauksen ihmiskasvoista ajamansa eläimen silmissä ja todeta nähneensä sen yuan. Hän voi silloin veistää näkynsä mukaisen naamion ja laulaa vastustajalleen seuraavissa juhlissa tanssiessaan naamion kanssa. Shamaaneilla oli samanlaisia kokemuksia tunghatin kanssa, jonka vain he voivat nähdä. Seuraavan tanssin todistajana oli ltn. Zagoskin varhain 1840-luvulla.

”Mutta nyt kattoluukku aukeaa. Äkkiä kuin leimahdus liukuu tanssija köyttä alas ja on nopealla loikalla näyttämöllä. Kaksi paria naisia sijoittuu hänen vierelleen. Tanssijalla on naamio, joka muistuttaa fantastista korpin päätä ja hän loikkii näyttämön ympäri raakkuen kuin korppi; rummut kumisevat rytmikkäästi, laulajat aloittavat laulun. Tanssija esittää yhdellä hetkellä korppia, keikistellen ja hyppien kuin lintu, toisella hetkellä miehen tuttuja toimia, miehen, joka epäonnistuu kaikessa. Laulun sanat selostavat tanssin sisältöä, jota voidaan lyhyesti kuvata seuraavasti: Shamaani elää metsästysleirissään. Hän on nälkäinen ja huomaa, että minne hän meneekin, korppi tulee mukana ja asettuu hänen tielleen. Jos hän ajaa peuraa, raakkuu korppi lähellä ja karkoittaa peuran, tehden siten mahdottomaksi päästä ryömimään nuolenkantaman päähän. Jos hän asettaa lanka-ansan metsäkanalle, korppi sotkeutuu siihen tai juoksee tiehensä sen kanssa. Jos hän laittaa kalanpyydyksen, keksii korppi silloinkin keinon estääkseen häntä. ”Kuka olet?” huutaa shamaani lopulta. Henki korpin muodossa hymyilee ja vastaa: ”Sinun onneton kohtalosi!”.”

Vaatteiden ja työkalujen symboleihin liittyi monimutkaisia asioita. Reikä peukalottomassa käsineessä symbolisoi sitä, että tunghat päästettiin pakenemaan taivaasta syömään ihmisiä. Yksinkertainen symboli, ympyrä ja piste, edusti yupikien maailmankatsomusta. Samoin kuin maailmankaikkeudella, silläkin oli useamman tasoisia merkityksiä; se kuvasi kaikkinäkevää silmää, maailmaa ja maailmankaikkeuden tasoja, sekä tietä maailmasta toiseen.

Toisin kuin aleutit, yupikit vastustivat venäjän valtaa ja pysyttelivät itsenäisinä ja erillään RAC:sta. He vastustivat myös käännytystä kristinuskoon. Kun Alaska oli myyty Yhdysvalloille, korvasi Alaska Commercial Company RAC:n. Tällä oli varsin vähäinen vaikutus asukkaisiin, lukuun ottamatta kauppatavaroiden määrän ja valikoiman kasvua. Monet tulivat riippuvaisiksi kauppa-asemista, kun heillä ei ollut enää tarpeeksi aikaa metsästykseen.

”Rikkaan miehen reitti” Klondiken kultaryntäyksessä kulki Yukonjokea ylös siipirataslaivalla Sant Michelistä, Alaskasta. Yupikien alueelta ei kultaa kuitenkaan löydetty, joten tuhansilla kullankaivajilla, jotka vaelsivat Yukonin alueelle vuosina 1896-1899, ei ollut juuri mitään vaikutusta paikalliseen asutukseen.

Lukuun ottamatta kristillisyyttä ja maanpäällisiä asumuksia, oli yupikien kulttuuri ennen sotaa samanlainen, kuin ennen yhteyttä valkoisiin. Viimeiset naamiotanssiseremoniat pidettiin 1930-luvulla. Viime aikoina nämä traditiot ovat olleet palaamassa takaisin.

Inuiti-inupiagia puhuvia kansoja elää neljässä maassa: Venäjällä, Amerikan Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Grönlannissa (kuului ennen Tanskaan). Huolimatta tuhansien mailien välimatkoista pitävät kielitieteilijät inuiti-inupiagia yhtenä kielenä, jossa on monta erilaista murretta. Kielten samankaltaisuus juontaa juurensa suhteellisen tuoreesta muutosta Alaskan pohjoisosista Grönlantiin, joka tapahtui n. vuonna 1000. Pohjois-Kanada ja Grönlanti asutettiin niin varhain kuin 2500 eKr., vaikkakin tämä väestö jäi uusien tulokkaiden jalkoihin ja sekaantui heihin. Tulokkaat omaksuivat heidän kielensä ja kulttuurinsa.

Kärsivällinen, turkisasuinen mies odotti hylkeen hengitysreiällä. Hymyilevä lapsi kurkisti äitinsä parkan sisältä. Ulvova tuuli pyyhki yli koirien ja iglun. Mies melomassa kajakkia. Tällaiset kuvat muodostavat stereotyypin inuitista – hymyileviä, ystävällisiä ihmisiä, jotka hankkivat niukan toimeentulonsa vaikeissa olosuhteissa. Stereotyyppi unohtaa erilaisuudet ja inuitiyhteiskunnan monimutkaisuuden. Pohjois-Alaskan Nuvugmiutit (alaryhmä pohjoisen Alaskan rannikon inuiteista) olivat valaanpyytäjiä ja elivät suurissa kylissä, puoliksi maanalaisissa hirsitaloissa. He tuskin käyttivät kajakkeja ja tekivät lumitaloja vain, jos joutuivat maissa ollessaan lumimyrskyn yllättämiksi. Heidän yhteisönsä oli erittäin tarkkaan järjestetty ja suuri arvo annettiin umialikille, valasveneen omistajalle. Vastakohtana tälle olivat padlirmiut (karibu-inuitien alaryhmä), jotka elivät liikkuvaa elämää Hudsonlahden länsirannikolla. Keväällä he metsästivät hylkeitä, kun ne loikoivat jäällä, mutta viettivät lopun vuotta sisämaassa karibuita ja myskihärkiä metsästäen. Padlirmiutien yhteiskunta oli ankarasti yksilökeskeinen. Viisailta yksilöiltä kysyttiin kyllä neuvoja, mutta jokainen oli vapaa tekemään omat päätöksensä.

Brittiläisten tutkimusmatkailijain kuvaus keski-inuiteista, Kanadan arktisen alueen ihmisistä, on luonut alkuperäisen eskimo-stereotyypin. Keski-inuitien joukossa on monta ryhmää, yksi niistä on iglulik-inuitit. Iglulik-inuiteihin kuuluu neljä yhteisöä: tununirusirmiutit (pohjoiselta Baffinin saarelta), tununirmuitit (pohjoiselta Baffinin saarelta), iglulingmiutit (pohjoisesta Foxe Basinista) ja aivilingmiutit (Hudsonlahden luoteisrannikolta).

Kun puhutaan aivilingmiutien kulttuurista ja yhteyshistoriasta, on pidettävä mielessä, että yleistyksiä joudutaan tekemään. Pohjoisessa on lukemattomia ekologisia alueita, joista jokainen on inuitille haaste yksityiskohtien tutkimiseen ja metsästysstrategian suunnitteluun sen resurssien hyödyntämiseksi. Inuitien suullisesti kerrottu historia sisältää tarinoita yksilöistä ja ryhmistä, jotka muuttivat uusille alueille ja näkivät nälkää, koska eivät tunteneet paikallisia olosuhteita. Erään kerran murhaaja ja hänen suurperheensä (tununirusirmiut) pakenivat kotoaan pelätessään kostoa. He löysivät asumattoman saaren, jossa oli runsaasti meren eläimiä ja päättivät jäädä sinne. Koko talven he odottivat meren jäätymistä. Se ei jäätynyt ja lopulta he kaikki kuolivat nälkään, paitsi yksi naisista. Alueen paikalliset asukkaat olivat oppineet metsästämään liikkuvilta jäälautoilta ja ohuelta, joustavalta jäältä (vain muutaman sentin vahvuista). Tulokkaat, jotka eivät tunteneet tätä tekniikkaa, kuolivat lopulta nälkään runsaiden merenantimien ympäröimänä.

Inuiti-inupiaq, kuten aleutien ja yupikien kielet, on agglutinoituva kieli. Esimerkiksi nimi aivilingmiut on yhdistetty sanoista aivik (mursu), -lik (paikka) ja miut (väki). Se tarkoittaa siten ”mursupaikan kansaa”. Aivilingmiutit olivat tunnettuja mursunpyynnistään ja yhtenäisistä, vahvoista koiravaljakoistaan. Valjakot tekivät mahdolliseksi matkustaa pitkiä matkoja metsästämään, kyläilemään ja myöhemmin käymään kauppa-asemilla. Pitkät matkat tehtiin keväällä, kun päivät pitenivät ja lämpenivät, ja muuttolinnut palailivat pesimisalueilleen ja jäällä makailevat hylkeet antoivat helpon saaliin.

Kun kesä lähestyi, metsästäjät menivät jäälauttojen reunoille mursuja metsästämään. Mursut harppunoitiin jäälautan reunalta tai kajakista. Kajakin keula oli kapea ja metsästäjä suuntasi sen raivostuneen mursun torahampaiden väliin estäen siten mursua repimästä kajakin nahkaa hajalle ja upottamasta metsästäjää. Kun mursu saatiin, se teurastettiin heti ja suurin osa säilöttiin tulevaa käyttöä varten. Jotkut osat syötiin välittömästi, joko raakana tai luu- ja öljyvalkealla keitettynä. Inuitien ruokavalio on lähes kokonaan lihaa. Liha sisältää kaikki elämälle tarpeelliset ravintoaineet, jos vain syödään sekä rasva, että liha ja huomattava osa lihasta syödään raakana.

Kun meri jäätyi (tavallisesti syyskuun puolessa välissä), lähtivät myös vanhemmat miehet perheineen karibun metsästykseen. Tähän vuodenaikaan arktista nieriää saatiin tuulastamalla kivikoista. Niitä kuivattiin ja siten voitiin kuljettaa mukana perheen muuttaessa uuteen leiriin. Niitä säilöttiin myös aittoihin ja noudettiin tarvittaessa koiravaljakolla.

Tammi- helmikuussa aivilingmiutit kokoontuivat suuriin lumitalokyliin. Lumi on erinomainen rakennusaine, se ei ole ainoastaan muovautuva, vaan myöskin hyvä eriste. Matkustaessaan aivilingmiutit rakensivat yksinkertaisia yhden huoneen lumitaloja. Talvikylien talot voivat kestää useita kuukausia. Näissä monipuolisissa taloissa oli kulkukäytäviä ja sivukammioita vaatteille ja lihojen varastointiin. Joskus talot oli yhdistetty toisiinsa niin, että ihmiset voivat kyläillä käymättä ulkona.

Talvella huonon sään aikana ihmiset elivät aitoissaan olevilla varastoilla. He käyttivät kuitenkin hyväkseen tyyniä päiviä metsästäen hylkeitä niiden hengitysaukoilta. Hylkeet pitävät monta hengitysaukkoa avoimina ja aivilingmiutit käyttivät useita menetelmiä parantaakseen onnistumisen mahdollisuutta. Tavallisesti joukko metsästäjiä lähti yhdessä ja jokainen asettui hengitysaukolle. Joskus naiset ja lapset ajoivat hylkeen muilta hengitysaukoilta pakottaen sen sille aukolle, jossa metsästäjä odotti. Joskus poika saattoi ajaa koiravaljakkoa laajassa ympyrässä sen aukon ympäri, jossa metsästäjä odotti, ja siten pelottaa hylkeen juuri sille aukolle.

Talvi oli myös seurustelun ja tarinoiden kertomisen sekä ystävyyden ja liittojen uudistamisen aikaa. Yhden perheen koti oli liian pieni yhteiselle kokoontumiselle. Sitä varten rakennettiin suuri lumitalo, arkkitehtoninen ihme, joskus läpimitaltaan yli 7 metriä. Tässä rakennuksessa pidettiin rumputansseja ja shamanistisia istuntoja. Tansseissa ihmiset lauloivat henkilökohtaisia laulujaan. Seuraavassa on suuren metsästäjän ja vaatimattoman miehen laulu:

”On nälän aika
Mutta minulle ei ole halua metsästää
En välitä vanhojen neuvoista
Haluan vain uneksia, toivoa, ei mitään muuta
Välitän vain juoruista
Pidän nuorista karibuista, iässä jolloin ne
saavat sarvensa
Kukaan ei ole kuin minä
Olen liian laiska, yksinkertaisesti liian laiska
En saa lähdettyä lihaan hakemaan.”

Aivilingmiutien uskomukset olivat varsin samanlaisia kuin yupikien. Kun oli huono sää tai riista kadoksissa, piti shamaani istunnon nähdäkseen syyn. Tällaisen istunnon aikana shamaanit muuntuivat karhuiksi ja vierailivat Uiniyumayuittuqin luona (kirjaimellisesti: ”Se, joka ei tahdo aviomiestä”), jonka käsistä meren eläimet lähtivät ja joka niin ollen hallitsi niitä. Shamaani saattoi kammata hiuksiaan ja pyytää anteeksi ihmisten rikkomuksia.

Shamaanit olivat korkeasti kunnioitettuja, mutta heitä ei pidetty johtajina. Samoin kunnioitettiin vanhoja ja kyseltiin heidän mielipiteitään. Myös taitavilta henkilöiltä pyydettiin neuvoja. Miestä, jossa yhdistyi useampia näistä ominaisuuksista, kutsuttiin isumataksi (kirjaimellisesti: ”se, joka ajattelee”). Tätä asemaa ei valittu, eikä se tullut perintönä.

Aivilingmiutien yhteisö oli varsin joustava. Ihmiset voivat tulla ja mennä mielensä mukaan. Joustavuus oli erittäin tärkeä arvaamattomissa oloissa. Kun tapahtui odottamaton ympäristökriisi ja nälkiintyminen näytti ilmeiseltä, leirit hajosivat. Näissä tilanteissa tarvittiin sukulaisuussuhteiden lisäksi toinenkin yhteysverkko. Aivilingmiuteilla oli eräänlainen liittolaisjärjestelmä, joka toimi monella tasolla. Joitakin näistä liittosuhteista, tai keinotekoisista sukulaissuhteista muodostivat kaimat, tarinatoverit, laulutoveruus, kauppakumppanuus, adoptio ja puolisonvaihtokumppanuus (kutsuttu usein virheellisesti vaimon vaihtamiseksi). Normaaleina aikoina nämä toveruussuhteet olivat hauskoja ja helpottivat matkoja uusille alueille. Vaikeina aikoina niihin liittyi auttamisen velvollisuus, joka merkitsi yleensä suojan ja ruoan antamista.

Amerikkalaiset valaanpyytäjät talvehtivat Hudsonlahdella. Kun meri jäätyi, annettiin laivan jäätyä kiinni. Kannelle rakennettiin ”talo”, josta tuli tanssi- ja teatterinäyttämö. Aivilingmiutit rakensivat kylänsä laivan vierelle ja kävivät laivassa syömässä ja huvittelemassa. Talven aikana aivilingmiutit toimittivat laivalle tuoretta lihaa.

Valaanpyytäjien tulo muutti aivilingmiutien elämää monin tavoin. Pyssyt ja valasveneet korvasivat jousen ja nuolen sekä kajakin. Tuoreen lihan toimittaminen valaanpyytäjille vähensi paikallista riistakantaa. Valaanpyytäjät toivat uusia ruokia, myös alkoholia. Myös muita inuiti-ryhmiä, jotkut aivilingmiutien entisiä vihollisia, muutti alueelle työskennelläkseen valaanpyytäjille. Ryhmien välinen jännitys purkautui joskus tappeluihin.

Monet valaanpyynnin vaikutuksista olivat negatiivisia, mutta aivilingmiutit muistelevat kuitenkin tätä aikaa mielellään. Se oli jännittävää aikaa, uusia asioita ja suuria metsästäjiä. Kun viimeinen valaslaiva 1915 purjehti pois koskaan enää palaamatta, olivat ihmiset surullisia.
Kanadan ratsupoliisi – Royal Canadian Mounted Police (RCMP) – perusti itäisen arktisen alueen ensimmäisen asemansa 1903 aivilingmiutien pariin. Sen tarkoituksena oli varmistaa Kanadan valta tällä alueella ja kerätä varoja amerikkalaisilta valaanpyytäjiltä. Kun valaanpyytäjät lähtivät, jäi RCMP ylläpitämään lakia ja järjestystä.

Hudson Bay Company, joka nyt oli kiinnostunut hylkeistä ja naaleista, muutti paikalle täyttämään valaanpyytäjien jättämää tyhjiötä. Yhtiön mukana tulivat katoliset ja anglikaaniset lähetyssaarnaajat. Ratsupoliisi ja lähetyssaarnaajat pyrkivät muuttamaan inuitien kulttuuria. Lähetyssaarnaajat yrittivät korvata inuitien maailmankatsomuksen kristinuskolla. Vaikka he onnistuivat kansan käännyttämisessä ja shamaanien syrjäyttämisessä, he menestyivät huonommin yrityksessään muuttaa ihmisten syvimpiä uskomuksia.

Ratsupoliisit olivat pohjoisessa Kanadan hallituksen asiamiehiä. Heidän tehtävänään oli varmistaa, että oikeus tapahtui. Vieraan lakijärjestelmän käyttöönotto sekoitti kansan käsitteitä, sillä heillä oli oma totuttu järjestelmänsä. Vaikka Yhtiö, Ratsupoliisi ja lähetystyö olivat patriarkaalisia ja autokraattisia instituutioita, niillä oli suhteellisen harvoja edustajia pohjoisessa. Seurauksena edustuksen vähyydestä niillä oli rajoitettu vaikutus. Vasta toisen maailmansodan jälkeen inuiti-ryhmiin alkoi enemmän vaikuttaa Kanadasta tuleva koulutus, ja lopulta he alkoivat saada hyötyä säännöllisistä terveyspalveluista ja sosiaalisista eduista.

Heimoluettelo

Siperian eskimot (Siperian yupikit)
St Lawrencesaaren eskimot
Nuaivak eskimot
Aleutit
Valtameren eskimot (Valtameren yupikit)
Luoteis-Alaskan mantereen eskimot (Keski-Alaskan yupikit)
Beringinsalmen inuitit
Kotzebuesalmen inuitit
Pohjois-Alaskan sisäosan inuitit
Pohjois-Alaskan rannikon inuitit
Mackenziejoen suiston inuitit
Kupari-inuitit
Netsilikit
Karibu-inuitit
Sallirmiutit (Sadlermiutit)
Iglulikit
Baffinin maan inuitit
Napaeskimot
Itä-Grönlannin eskimot
Länsi-Grönlannin eskimot
Labradorin rannikon inuitit
Quebeckin inuitit

Lähde: Suuri Intiaanikirja – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
(Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s