Kalifornia

”Tuntemattomana aikana, ennen kuin valkoinen mies kuudennellatoista vuosisadalla kohtasi heidät, olivat Kalifornian intiaanit jakaantuneet hajanaisiin ryhmiin, joita muusta alkuperäiskansojen maailmasta erottivat vuoristot ja autiomaat.”

KALIFORNIA

Meren pinnan alapuolella olevasta Death Valleysta, mantereen alhaisimmasta kohdasta Sierran huipuille, missä Mont Whitley kohoaa ylimmäksi kaikkien neljänkymmenen kahdeksan valtion alueella, sijaitsee Kalifornia, vastakohtien maa. Sen lähes 1200 mailia pitkä rannikko kaartuu dramaattisesti niin, että pohjoisessa oleva Eureka on valtakunnan läntisin kaupunki Alaskan ja Havaijin ulkopuolella. Kuitenkin, San Diego etelässä on idempänä kuin Nevadassa sijaitseva Reno. Tällaiset ovat tämänpäivän Kalifornian kasvot. Vaikka entisen alkuasukkaitten elinpiirin kaupungit, joet ja alueet ovat saaneet nykyaikaisia nimiä, korostavat seuraavat kappaleet selvästi tämän maan rikkautta ja vaihtelevuutta perustellen samalla sitä, miksi Kalifornian intiaanit pitivät maataan niin suuressa arvossa.

Miljoonien vuosien kuluessa ovat maankuoren liikkeet, tulivuoret, jäätiköt, tuuli ja vesi muovanneet maastoa ja aikaansaaneet sellaisia ilmiöitä kuin Great Valley. Kalifornian kenties vaikuttavin topografinen tekijä. Siskiyouvuoristo on pohjoinen valli, joka on rajana Kultaisen Valtion ja Oregonin välillä alueella, jonka luoteisesta osasta saadaan erityisen runsaasti puutavaraa. Koillisessa ovat laavavirrat muodostaneet surrealistisia maisemia. Kauempana etelässä Tehachapis, Sierra, San Bernandino ja muut alueet erottavat niin kutsutun Etelä-Kalifornian laakson, leveän, epätasaisen rannikonläheisen alueen hedelmättömistä Mojaven ja Coloradon autiomaista.

Pohjoisen joet, American-, Feather-, Indian-, Pit-, Sacramento-, ja Yubajoki saavat kiittää etelään virtaavista vesistään Mont Shastalla vuosittain sulavaa lunta. San Joaquinjoki, jolla on sama nimi kuin laaksolla jota se kastelee, virtaa pohjoiseen lähteiltään nykypäivien Fresnon alueelta. Siihen yhtyvät Calaveras-, Consumnes-, Fresno-, Kings-, Mokelumne-, Stanislaus-, ja Toulomnejoet sekä varsin suuri määrä pienempiä virtoja.

Klamath, Scott ja Trinity tyhjentävät rannikkokaistan meren puoleiset rinteet yhdessä Eel-, Mad-, ja Russianjokien kanssa johtaen vedet pohjoiseen San Fransiscon lahdesta, mainiosta Espanjan arvostamasta ”satamien satamasta”. Sataman eteläpuolelle laskevat Salinas-, Santa Clara-, ja Santa Inezjoet. Jatkettaessa etelään, Los Angeles-, San Diego-, San Gabriel-, San Luis Rey-, Santa Ana-, Santa Margarita-, ja Venturajoet hidastuvat pieniksi puroiksi tai kuivuvat kokonaan kunnes kevättulvat herättävät ne uudelleen elämään.

Nämä erilaiset luonnon tekijät muodostavat ja rajaavat puoli tusinaa elinvyöhykettä: Arktisen, Kanadalaisen, Hudsonilaisen, siirtymävyöhykkeen, ylä-Sonoran ja ala-Sonoran vyöhykkeen. Ensin mainittu vyöhyke sijaitsee korkealla Siskiyous- ja Trinityvuorilla, Sierralla, San Bernandinon ja San Jacinton alueilla. Seuraava, Santa Cruz- vuoret sekä Santa Lucian yäosa liittyvät San Fransiscon pohjoispuoliseen rannikkoalueeseen. Sateinen koillinen alue, sekä pitkä nauhamainen alue Sierralla 800-1600 metrin korkeudessa muodostavat siirtymävyöhykkeen. Sierran alarinteet ovat Ylä-Sonoran alueella, johon kuuluvat myös Modocin ja Lassen alueen laavatasangot, Sacramenton laakson läntiset rinteet, sisempi ketju rannikolla ja laaksot Medocinosta San Fransiscon lahteen sekä koko rannikko San Fransiscosta etelään lukuunottamatta niitä alueita, jotka luetaan siirtymävyöhykkeeseen. Lopuksi Ala-Sonora muodostuu pääosasta Grat Valleyta Bakersfieldin ja Red Bluffin välillä, sekä useista kapeista kaistoista Salinaslaaksosta etelään. Siirtymävyöhykkeellä ovat alueen suurimmat metsät, joissa kaikkein vaikuttavin puulaji, punapuu usein kasvaa sekaisin suurilehtisten vaahteroiden, Kalifornian laakeripuiden, douglaskuusten, madronapuiden ja parkkitammien kanssa.

Mustakarhu, ilves, Kalifornian villikissa, Kolumbian mustahäntäpeura, puuma, hirvi, kettu, näätä, minkki, vuoristosaukko, tyynenmeren pesukarhu ja pussirotta liikkuivat ennen monilukuisina. Monet matelijat ja vesieläimet löysivät täältä sopivia elinalueita, samoin kuin monet linnut tiaisista vuoriston viiriäisiin. Vielä kojootit, peurat, haukat ja varpusetkin asuttavat kanadalaista vyöhykettä ja ovat levinneet laajalle muillakin vyöhykkeillä.

Ylä-Sonoran alue sisältää laajan viidakkovyöhykkeen, joka kerran oli Kalifornian harmaakarhun ja lähes hävinneen kondoorin kotipaikka.

Muita vyöhykkeillä asuvia lajeja ovat mm. Kolibri, kellovarpunen, kottarainen, pensassieppo, metsäkyyhkynen, keltanokkainen harakka, antilooppi, puurotta, pensasjänis, villikissa, joukko jyrsijöitä, pikkukettu, maaorava, opossumi, hyppyjänis, kaislahirvi, erämaakilpikonna, käärmeet, liskot, kaktuspeukaloinen, vaipallinen kuhankeittäjä, matkijalintu, Texasin yöhaukka, pitkäkoipinen yöjuoksija jne.

Sekä suuri valikoima ruuan lähteitä että monet ilmastolliset edut aiheuttivat, että Kalifornia veti puoleensa entisaikain metsästäjä- ja keräilijäkansoja. Vaikka kukaan ei varmuudella tiedä milloin homo sapiens ensimmäiseksi polki Kalifornian maaperää, jotkut todisteet viittaavat ihmisten saapuneen yli 20000 vuotta sitten. Noin puolta Kaliforniaan pitivät hallussaan Penutian kieltä puhuvat ihmiset, joukko ”pienperheitä”, joiden kielitieteilijöiden mukaan on täytynyt olla sukulaisia, koska heidän kielensä sisälsivät samoja kielellisiä piirteitä. Yleisesti katsoen eri heimojen elämäntyyli oli enemmän samankaltaista kuin tavallisesti muiden Pohjois-Amerikan intiaanien piirissä. Eräs tärkeimmistä samankaltaisuuksista oli tammenterhoihin perustuva ravinto. Vuosisatojen kuluessa Kalifornian ensimmäiset ihmiset ratkaisivat miten karvaista, parkkihappoisista tammenterhoista saatiin ”rikasta ja ravitsevaa ruokaa”, keittoa, puuroa ja jonkinlaista leipää tärkeäksi osaksi ruokavaliota.

Metsästys, keräily ja kalastus loivat vaihtelua ihmisten ruokavalioon. He nauttivat mahdollisuuksista, jotka antoivat ”paremminkin runsaasti vaihtelua kuin erikoistunutta yltäkylläisyyttä”. Näin ollen ruoka sisälsi hirvenlihaa, jänistä, siiseliä, liskoja (myös kalkkaroita), ankkoja ja pikkulintuja paikallisen tilanteen mukaisesti. Huolimatta laajasta ruokavalikoimasta ei kaikkea kuitenkaan pidetty ravinnoksi kelpaavana joko uskonnon taki tai käytännöllisistä syistä. Pohjoisimmat ryhmät eivät esimerkiksi syö koiraa, paitsi yokutit, joiden eteläinen haara arvostaa haisunäätää. Jos se savustetaan hengiltä koloonsa, siinä ei ole epämiellyttävää hajua. Samat nautiskelijat pitävät ilveksestä ”mutta eivät hyväksy matelijoita koska niitä pidetään epäpuhtaina”.

Kukoistaen löytämillään resursseilla Kalifornian intiaaniväestö kasvoi, arvion mukaan 135000:sta 350000:en ennen espanjalaisten ja muiden valkoisten saapumista. Jopa ylemmän arvion mukaan oli keskimääräinen väestötiheys vain kolme henkeä neliömailille alueilla, joita ei voida pitää asuttavaksi kelpaamattomina autiomaina. Nämä luvut pienenivät dramaattisesti myöhempien tapahtumien johdosta niin että ”alhaisin piste saavutettiin vuosien 1880 ja 1900 välillä, jolloin kirjattiin lukumäärä 20000, mahdollisesti 25000 henkeä.”

Parhaimpina päivinään olivat nämä kulttuuriltaan ja kieleltään rikkaat ryhmät monin tavoin yhteydessä toisiinsa. Tärkeimmän yhteyden muodosti kaupankäynti jota tapahtui niin heimon sisällä kuin heimojen välilläkin. Kauppareitit ja monimutkainen vaihtojärjestelmä kehittyivät. Laaja valikoima esineistöä, työkaluja, ruokaa, vaatteita, saviastioita, orjia, simpukan kuoria ja koreja vaihtoi omistajaa asiakkaiden välillä jopa niin kauas kuin Länsi-Kanadaan ja Meksikoon.

Korit olivat erityisen arvostettuja ja muodostivat tärkeän jatkuvuustekijän menneisyyden ja nykyajan välillä. Käyttökelpoisina ja esteettisesti miellyttävinä esineinä Kalifornian ensimmäisten asukkaiden korit palvelivat hyödyllisiä tarkoituksia ja samalla muistuttivat tekijöiden erityisistä taiteellisista kyvyistä. Esimerkit eräistä parhaiten tunnetuista taiteen tekijöistä, pomo-heimosta, jotka asuivat varsin yhtenäisenä yksikkönä Russianjoen laaksossa, selvittävät eräitä näkökohtiakorinpunonnan tärkeydestä Kalifornian menneisyydessä. Pomot valmistivat koreja, joita amerikkalaiset pitivät monien joukosta hienoimpina koko Kaliforniassa. Niitä tehtiin jopa kymmenestä tai kahdestatoista eri tyyppisestä materiaalista. Pomot eivät käyttäneet ainoastaan pujottamista, joka oli useimpien pohjoisten heimojen sekä achomawl, atsugewi, modoc, pohjois wintu ja shasta heimojen tavallisin tapa, vaan sovelsivat myöskin käärintää, joka oli jäljelle jäävän alueen yleisin tapa.

Muut Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuritekijät selvinnevät parhaiten tarkastelemalla useita ryhmiä, joiden elämäntavat poikkesivat edellisestä. Alkaen kaukaa luoteesta, tolowat puhuivat athapaskan murretta, josta myös heidän nimensä juontaa juurensa (johdettu naapurissa asuvien yurokien nimestä). He asuivat puolessatoista tusinassa kyliä, jotka joskus taistelivat keskenään, mutta useita kyliä saattoi yhtyä jos lähdettiin läheisiä yurokeja tai karokeja vastaan. Tällaiset tilanteet lienevät kuitenkin olleet harvinaisia, sillä tolowat näyttävät olleen Vancouverin saarelta saatavan hammaskotilon kuorien toimittajia. Ne olivat arvostettuja esineitä, sillä niitä käytettiin alueen rahana. Yurokit pitivät ilmeisesti toloweja varsin varakkaina.

Hammaskotiloiden hankinnan lisäksi tolowat kehittyivät hyviksi venemiehiksi. He rakensivat punapuisia kanootteja. He tekivät köysiä ja lankoja liljan kuiduista, sovelsivat punottua koritekniikkaa sekä tekivät kalistimia peuransorkista uskonnollisia seremonioita, kuten tyttöjen aikuistumisseremoniaa ja tanssia varten. Muita rituaaleja olivat sotatanssit, lääkäriksitulon tanssit, Peurannahkatanssi ja niin sanottu ”lohitanssi”, joka oli uuden vuoden juhlan kaltainen. Siihen sisältyi ”kauden ensimmäisen lohen pyydystäminen ja syönti, jonka jälkeen kalastus sallittiin kaikille”. Paljon myöhemmin he lisäsivät uskomuksiinsa myös Henkitanssin.

Yurokit ja tarokit ympäröivät tolowa-heimon aluetta etelässä ja kaakossa. Ensin mainittu ryhmä asusti Klamathjoen alajuoksulla. Heillä oli monia yhteisiä tapoja ympäröivän asutuksen kanssa, mutta myös luoteisen Tyynenmeren rannikon asukkaiden kanssa Alaskaan saakka. Eläen yli viidessäkymmenessä itsenäisessä pikku kylässä yurokit harjoittivat metsästyksen ja keräilyn lisäksi joki- ja valtamerikalastusta. Hekin tekivät punapuukanootteja, jonka voi ostaa parilla kahdestatoista hammassimpukan kuoresta tehdyllä ketjulla tai kymmenellä suurella tai kuudellakymmenellä pienellä tikan päänahalla. Hintarakenteesta päätellen yurokeilla oli kehittynyt rahajärjestelmä ja erään tietolähteen mukaan he olivat erittäin varakkaita. Siellä oli käytössä

”veriraha, morsiamen osto, korvaus vuoden surijoille ennen kuin tanssi voi alkaa… jokainen vamma, erikoisetu, tai vääryys tai synti lasketaan ja korvataan. Ilman tarkalleen määrättyä maksua rikoksen korvaaminen on mahdotonta muuten kuin tuhoamalla täydellisesti syyllinen puoli. Ennen rikoksen korvaamista avioliitto ei ole avioliitto vaan julkinen häpeä sukupolvien päähän, eikä seremoniaa maailman järjestyksen säilyttämiseksi pidetä. Tästä seuraa, että yurok mittaa elämäänsä ennen kaikkea varallisuudella. Ollessaan vapaa hän ajattelee rahaa; kun sitä tarvitaan hän kerää sitä.”

Muut määrätyt hinnat antavat käsityksen yhteiskunnan arvojen suhteista. Kotkan nahka tuotti ainoastaan yhden pienen simpukankuoren kuin morsiamen lunnaat saattoivat nousta niinkin korkeaksi kuin kymmenen eri pituista kuoriketjua. Tämä ilmaisee avioliiton arvoa, sillä kalastuspaikasta perittiin vain kolme ketjua, talosta viisi ja tammenterhoja tuottava maa-alue maskoi yhdestä viiteen hammassimpukan kuoriketjua.

Varhaisten yurokien vaatetus ei poikennut muiden kalifornialaisten asusta. Nuoret miehet käyttivät säännöllisesti taitettua peurantaljaa käärittynä vyötärölle kun taas vanhemmat voivat kulkea alastomana lämpöisenä vuodenaikana. Hirvennahka muodosti naisten normaalin vaatetuksen yläosan ja leveähkö ympärille kääritty esiliina tai hame liittyi yläosaan. Naiset käyttivät myös säännöllisesti koripäähineitä. Kun sään takia tarvittiin lisää vaatetusta, kahdesta yhteen ommellusta peuran taljasta tehty vaippa tai liina antoi lisää suojaa. Varakkailla naisilla oli näyttäviä koristeita. Jalkineina käytettiin yhdestä palasta tehtyjä, etupuolelta saumattuja mokkasiineja. Niitä käyttivät pääasiassa naiset matkoilla, kerätessään polttopuita tai pukutilaisuuksissa.

Sama ulkoinen kuvaus soveltuu myös karokeihin, joiden nimi tulee sanasta karuk, joka tarkoittaa ”ylävirtaan”, heidän sijaintinsa mukaan yurokeihin nähden. Nämä ulkonaisesti varsin samankaltaiset ryhmät poikkesivat toisistaan yhdessä tärkeässä asiassa: heillä oli eri kieli. Yurokit puhuivat algonkin kieltä ja karokit kuuluivat hokan kieliperheeseen. Lisäksi heitä erottivat alavirran kulttuurista monet erilaiset tavat. Esimerkiksi tyttöjen aikuistumistanssissa miehet näyttelivät keskeisempää roolia kuin yurokien miehet. Lisäksi karokien ”maailman luomis” –seremoniat olivat täsmällisemmin määritellyt. He olivat lisäksi ylpeitä shamaanistaan väittäen, että hänen vertaistaan ei ole shasta-heimolla eikä muilla ryhmillä kauempana idässä. Tämä vertailu shastaan voi olla peräisin säännöllisestä yhteydestä näiden kansojen välillä. Läheiset shastat vaihtoivat peuran nahkoja, obsidiaania ja sokeripinjan siemeniä karokkien koreihin, kanootteihin, hammassimpukoihin, meriheinään ja parkkitammen terhoihin.

Kaikki yhteistoiminta ei ollut rauhallista kaupankäyntiä. Karokit tekivät ajoittain sotaretkiä, joille myös naiset joskus seurasivat, luultavasti keittääkseen ja kuljettaakseen muonaa. Soturit käyttivät usein vuotapäähineitä tai päänauhoja sekä keppi- ja hirvennahkapanssaria taisteluun käydessään.

Näyttää siltä, että shastat elivät rauhassa luoteisten modocien kanssa, jotka elivät nykyisten Oregonin ja Kalifornian osavaltioiden raja-alueella. Jos karokit olisivat yrittäneet käydä modocien kimppuun, he olisivat todennäköisesti kohdanneet tiukkaa vastarintaa, sillä ”Modocit olivat… todennäköisesti enemmän heimosolidaarisia kuin enemmistö Kalifornian intiaaneista”. Vaikka modoc-heimo on luettu ylätasangon heimoihin, voidaan sanoa että raja ylätasangon ja Kalifornian välillä ei 19. vuosisadan alussa ollut niin selkeä kuin nyt. Kuten monilla metsästäjä-keräilijöillä, alueelliset rajat eivät olleet kiinteitä. Tästä syystä ja niiden tapahtumien tärkeyden takia, jotka liittyivät kapteeni Jackin ja modocien vastarintaan, modoceja ja heidän myöhempää kukoistustaan tarkastellaan syvällisemmin vielä lisää.

Syntyneissä sekaannuksissa Jack ja monet muut ryhmän jäsenet pakenivat. Jakaannuttuaan ensin vähintäinkin kahteen ryhmään modocit lopulta kokoontuivat Tulajärvestä etelään, alueelle, jota kutsuivat nimellä ”loppuun palaneen tulen helvetti”. Täällä ”villissä ja valtavassa laavaerämaassa, jonka luonto oli rakentanut jättimäiseksi linnoitukseksi”, modocit asettuivat asemiin. He tunsivat jokaisen halkeaman, luolan ja kulkutien. Ruoholäikät riittivät heidän karjalleen. Sarapensaat ja rasvapuut sopivat polttoaineeksi. Vettä saatiin Tulajärvestä.Viikot jotka kuluivat ennen kuin Yhdysvaltain hallituksen joukot saapuivat näyttämölle, mahdollistivat modocien valmistautumisen tulevaan piiritykseen. Erikoisesti Arpinaama Charley kunnostautui kun valkoihoiset kävivät taisteluun.

Ensimmäisessä hyökkäyksessään 17. tammikuuta 1873 joukot havaitsivat modocien olevan sitkeitä vapaustaistelijoita. Yhteenotto päättyi laavakentän puolustajien selvään voittoon, vaikka vastustajien määrä oli seitsenkertainen. Hävinneet valkoiset vetäytyivät hoitamaan haavoittuneitaan ja huolehtimaan kuolleistaan.

Aika kului. Modocit pitivät pintansa Oregonin ja Kalifornian ratsuväkeä, jalkaväkeä ja tykistöä vastaan. Vihdoin monien vaiheiden jälkeen Modocit saivat mahdollisuuden neuvotteluihin ja vaativat omaa reservaattia Lost River-joella ja he halusivat turvaa ”syytteiltä, jotka koskivat useita uudisasukkaiden murhia”. Neuvottelu ei johtanut kuitenkaan mihinkään. Uusia keskusteluja käytiin. Erään neuvottelun yhteydessä kapteeni Jack kuitenkin veti aseensa esille ja ampui Canbya kasvoihin. Toinen modoci kävi Canbyn kimppuun ja tappoi hänet veitsellä. Kaksi Canbyn toveria, pastori Eleazer Thomas ja Oregonin intiaaniasiain päällikkö A.B. Meacham jäivät myös tappamisinnon uhreiksi. Tähän asti modocit olivat saaneet huomattavaa myötätuntoa ja sotaväki leimattu epäpäteviksi ärsyttäjiksi. Nyt yleinen mielipide muuttui. Kun uudet joukot lähtivät liikkeelle, melkoisen verilöylyn ja kärsimysten jälkeen jäljelle jääneet epäonniset modocit antautuivat 1. kesäkuuta 1873. Seuranneessa oikeudenkäynnissä kapteeni Jack ja kolme muuta saivat kuolemantuomion. Muiden 153 modocin kohtalona oli siirto Quapawin intiaanialueelle nykyisessä Oklahomassa.

Kun tämä kulttuurien yhteenotto tapahtui, eivät modocit olleet ainoat eurooppalaisen ja euro-amerikkalaisten käsissä kärsineet Amerikan alkuasukkaat. Vuodesta 1769 kun espanjalaiset saapuivat perustamaan ensimmäistä uudisasutustaan Altaan, Kaliforniaan, alkoi pitkä ja onneton intiaaniväestön ja –alueen kutistuminen. Ensimmäinen kestävämpi yhteys muodostui etelässä, pohjoisten ryhmien saadessa viimeiseksi kokea tulijoitten kohtaamisen seuraukset.

Kapteeni E.D. Townsend, valtameridivisioonan kenraalin apulaisadjutantti kirjoittaa päiväkirjassaan vuonna 1852:

”Jos voitaisiin puolueettomasti kuvailla näitä köyhiä ja surkeita Kalifornian pohjoisten osien asukkaita, olisi se kuvaus julmuuksista, epäoikeudenmukaisuudesta ja kauhusta, jossa tuskin voisi sivuuttaa perulaisten kohtaloa Pizarron aikana. Innokkaassa kullan etsinnässään valkoiset ovat häikäilemättömästi tunkeutuneet ja käyttäneet hyväkseen erämaita ja vuoristoja kauas uudisasutuksen ulkopuolelle. He ovat monessa tapauksessa muodostaneet laajoja yhdyskuntia siten, että intiaaniheimot ovat jääneet heidän ja uudisasutuksen väliin. Riitaisuudet olivat luonnollisesti yleisiä johtuen jommasta kummasta osapuolesta. Valkoiset näkivät sopivaksi ottaa haltuunsa intiaanien maita tai siirtää heitä pois. Joka tapauksessa oli helppoa aiheuttaa riita, jossa alkuasukkaat näyttivät syyllisiltä ja sitten lähettää retkikunta intiaaneja vastaan ja teurastaa joskus kolmekymmentä, viisikymmentä, jopa sata miestä, naista ja lasta.”

Näillä muutamilla julmilla lauseilla ei Townsend kuvaa ainoastaan monien Kalifornian intiaanien, vaan myös monien muiden alkuperäisten kansojen kohtaloa koko Pohjois-Amerikassa.

Ennen kuin tämä aalto vei mennessään vanhat tavat, kukoistivat kuitenkin monet Kalifornian alkuperäiskulttuurit. Pohjoisen ihmiset elivät päivittäistä elämäänsä. Siellä olivat achumawit, atsugawit, chimarikot, pomot (joiden tärkeimmät ryhmät olivat luoteinen, keskinen, eteläinen, kaakkoinen ja itäinen ryhmä) sekä yanat, joiden kielenä oivat Hokan-kielen murteet, kuten myös shastoilla. Sen sijaan hupa-, cahto-, lassik-, mattole-, nongatl-, sinkyone-, wailaki- ja whilkutheimot puhuivat athapaskan-perusteista kieltä kuten tolowatkin. Pari kansaa käytti yukian kieltä, nimittäin yuki ja wappo. Tämän kielen holmas käyttäjäryhmä oli wappo-heimon sivuhaara, joka asui pienellä alueella määrällisesti suuremman kaakkoisen pomo-heimon ympäröimänä.

Loput pohjoisista ryhmistä puhuivat peruspenutiaa. Tähän ryhmään kuuluivat sellaiset heimot kuten konkow, järvi-miwok, maidu, miwok, nisenan, nomlaki, eteläisen ja pohjoisen laakson jokut, patwin ja wintu sekä lisäksi rannikon miwok- ja costanoanheimot.

Costanoaheimosta, josta on käytettävissä paljon etnografista tietoa, tiedetään kahdeksan suurta alaryhmää. Jokaisella ryhmällä oli ”oma” kielensä, yhtä erilaiset kuin espanjan- ja englanninkielet. Heillä ei ilmeisesti ollut yhteistä nimeä sillä nimen costanoa juuret ovat Espanjan historiassa (termi on otettu sanasta Costanos, joka tarkoittaa rannikon kansaa) ja oli kauan sitten tullut käyttöön kieliryhmän nimenä. Myöhemmin nimitystä ”Ohlone” on käytetty costanoa-heimosta. Heimon jälkeläiset suosivat uudempaa nimitystä.

Aikaisemmin kun kansoilla ei ollut yleisesti hyväksyttyä yhteistä nimeä, ulkoinen esiintyminen kuvasti heidän taustaansa. Miehet ja pojat kulkivat alastomina kun taas naiset käyttivät ruoho- tai kaislahametta, joka peitti etu- ja takapuolen vyötäröstä alaspäin.
Kun sää vaati, suojana käytettiin peuran- tai jäniksennahasta, vesilinnun sulista tai merieläinten nahasta tehtyä viittaa tai takkia. Mutaa käytettiin joskus ”lämpöeristeenä”, tapa jota ei tiedetä naapurien, rannikkomiwokien käyttäneen.

Costanoat kävelivät säännöllisesti paljain jaloin ja ilman päähinettä, paitsi seremoniaalisissa tapahtumissa. Koristelu ja klaanin tunnukset tehtiin maalaamalla ja tatuointeina. Maalaus tehtiin usein siten, että näytti kuin he olisivat pitäneet raidallisia housuja. Reijitetyt korvat koristettiin usein nauhoilla, sulilla, kukilla ja ruohoilla, kun taas nenän väliseinän reikiin saatettiin laittaa pieniä luita, vaikka tämä tapa ei ollutkaan yleinen ja koski vain miehiä. Molemmat sukupuolet käyttivät usein palmikoituja nauhoja, sulkia ja kotilon kuoria kaulakoristeina (kiduskotilo, oliivisimpukka).

Suojaksi riitti usein taivutetuista seipäistä tehty kartionmuotoinen maja, jonka päällysteeksi kelpasivat pensaat ja kaislat. Joskus käytettiin runkona halkaistua punapuuta tai punapuun kaarnaa. Kaislasta tehtiin myös kanootteja. Näitä keveitä aluksia melottiin kaksilapaisilla meloilla kevyesti paikasta toiseen.

Nämä kansat valmistivat myös muita esineitä. Tyypillisiä olivat usein nauhoilla, sulilla tai helmiäisellä koristellut korit. Villisipuli- tai suopayrttiharjat, nilviäisen kuoresta tehdyt lusikat, puiset sekoituslastat ja erilaiset kiviesineet helpottivat päivittäisiä toimia. Sekä puujouset että jänneselkäiset jouset lennättivät luu- tai kivikärkisiä nuolia.

Kuten muunkin materiaalin suhteen, costanoat olivat myös ravinnon hankinnassa riippuvaisia lähistön luonnon antimista. Kaikkialla saatavissa olevat tammenterhot, monista eri tammilajeista olivat perustana jauhoille, joista tehtiin sosetta ja eräänlaista leipää. Muitakin siemeniä voitiin paahtaa ja jauhaa jauhoiksi, jotka yhdessä chian, vaivaispinjan siementen ja piikkilehtisen kirsikan kanssa antoivat oman lisänsä. Niistä voitiin varhaisen lähetyssaarnaajan Francisco Paloun mukaan tehdä ”eräänlaisia palleroita, pyöreitä, appelsiinin kokoisia, erittäin ravitsevia ja maukkaita kuin paahdetut mantelit”. Mansikat, manzanitan marjat, joulumarjat ja tyrnimarjat tarjosivat ajoittain lisää herkkuja. Juuret, kuten ”amhole” (suopajuuri), villiporkkana, sipuli ja chuhcupate-yrtti antoivat oman lisänsä.

Vihannesten lisäksi pyydystettiin koiria, harmaakarhuja, myyriä, vuorileijonia, hiiriä, jäniksiä, pesukarhuja, skunkkeja ja oravia. Pienimmät eläimet pyydettiin ansoilla. Costanoat pyydystivät myös peuroja käyttäen valepukunaan peuranpäänaamioita. He pyydystivät myös hylkeitä, vaikkakaan ei tiedetä miten näitä vesieläimiä metsästettiin. Viiriäisiä, haukkoja, kyyhkysiä, ankkoja ja hanhia pyydystettiin verkoilla tai ansoilla, linnun tyypistä riippuen. Verkoilla saatiin turskaa ja lohta. Simpukat, tärkeimpinä kampakotilo, näkinkenkä ja etana tarjosivat erinomaista muonaa, kun ne pyydystettiin joulukuun ja huhtikuun välisenä aikana, jolloin ne olivat turvallisia nautittavaksi. Hait, miekkakalat ja muut suolaisen veden kalat pyydystettiin luultavasti keihästämällä tai siimalla ja koukulla. Joskus kun valas ajautui rannalle, juhlivat costanoat tällä arvostetulla lihalla.

Costanoat noudattivat erityistä ruokatabua vasta synnyttäneille äideille, jotka luopuivat lihasta, kalasta ja kylmästä vedestä moneksi päiväksi synnyttämisen jälkeen. Nuorina aikuisina naiset noudattivat samaa rajoitettua dieettiä. Heillä oli myös jonkinlainen puberteettirituaali, missä miehet juhlivat tuloaan miehuusikään liittymällä eräänlaiseen ”hulluruohon” seurapiiriin.

Aikanaan nuori mies saattoi ottaa vaimon. Hän ja hänen sukulaisensa toimittivat lahjan morsiamen perheelle. Sen jälkeen pari aloitti yhteisen elämänsä ilman muita muodollisuuksia. Kun lapsi syntyi, hoiti äiti sitä 20 viikkoa, jona aikana mies ja vaimo pidättyivät seksuaalisesta kanssakäymisestä. Isä Palou kertoo siitä kuinka hän näki monien parien elävän ”täydellisessä yhteydessä ja rauhassa rakastaen syvästi lapsiansa, niin kuin nämäkin rakastivat vanhempiaan”. Jos kaksi ihmistä päättivät lopettaa suhteensa, he vain erosivat. Lapset jäivät ilmeisesti vaimolle. Naisen, joka menetti aviomiehensä, suruun kuului kasvojen voitelu asfaltilla tai mustalla tuhkalla sekä tukan leikkaaminen. Hautauksen yhteydessä naiset löivät rintojaan ja päätään kivisillä survimilla. Kuolleen tavarat hävitettiin tai haudattiin maahan, ruumis tavallisesti poltettiin, mutta joskus, erityisesti köyhä henkilö haudattiin.

Costanoaheimo joutui eurooppalaisten kanssa tekemisiin vasta myöhään kahdeksannellatoista vuosisadalla ja pian sen jälkeen tarjosivat kohteen useille espanjalaisille lähetysasemille, joita oli perustettu Golden Gaten eteläpuolelle.

KALIFORNIAN ALUEEN HEIMOT

Tolowa
Karok
Yurok
Shasta
Hupa
Chilula
Whilkut
Wiyot
Chimariko
Wintu
Mattole
Nongati
Sinkyone
Lassik
Wailaki
Cahto
Yuki
Pomo (6 aluetta)
Kashaya
Nomiaki
Achumawi

Maidu
Yana
Konkow
Nisenan
Patwin
Wappo
Miwok (3 aluetta)
Pohjoislaakson Yokuts
Costanoan
Esselen
Monache
Vuoren juuren Yokuts
Etelälaakson Yokuts
Tubatulabai
Salinan
Chumash
Kitanemuk
Tataviam
Serrano
Gabrielino
Luseño
Cahuilla
Cupeño
Diegueño

Lähde: Suuri Intiaanikirja – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
(Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s