Koillisalueet

”Eräs huomioitsija… oli liikuttunut pohjoisen metsämaan kauneudesta, viehättyneenä sen muuttuviin vuodenaikoihin, sen materiaaliseen runsauteen ja inspiraatioon, jonka se antoi… chippewa-kulttuurin runoudelle ja henkiselle sisällölle.”

KOILLISALUEET

Seuraavassa tarkasteltu maantieteellinen alue, jota kutsutaan ”koilliseksi” ulottuu suunnilleen Superiorjärven luoteisrannikolta Ohio- ja Cumberlandjokien yhtymäkohtaan, sekä idässä Atlantin rannikolle. Sen pohjoinen raja asettuu juuri Woodsjärven eteläpuolelle ja alue ulottuu etelässä aina Virginian- ja Pohjois-Carolinan rannikkotasanteelle saakka. Newfounland, jota kerran asuttivat nyttemmin hävinneet beothukit, on luettu subarktiseen alueeseen. Koska on tarpeen tarkastella Pohjois-Amerikan kulttuurialueita niiden sisäisen homogeenisuuden kannalta, on tärkeää todeta, että vaihtelut olivat suuria. Tämä koskee erityisesti koillisalueita, jossa elämäntapojen erilaisuudet olivat suuria. Sitä dominoivat algonkin- ja irokeesikieliä puhuvat kansat, sekä mahdollisesti jotkut siouxit lännessä ja luultavasti myös idässä. Ottaen huomioon vaikeudet kuvata kulttuuria kokonaisuutena, on viimeaikaisissa tutkimuksissa jaettu tämä alue kolmeen maantieteelliseen osaan: rannikko, St Lawrencen alanko, sekä suurten järvien ja jokien alue. Silloin kun tämä kolmijako johtaa vaikeuksiin se on jaettu tarkemmin yleisten elintapojen mukaisesti. Esimerkiksi St Lawrencen alanko oli voimakkaan ja kuuluisan irokeesiliittymän – ”pitkien talojen kansan” – perinteinen koti. Heillä oli keskenään samankaltaiset kulttuurin muodot, jotka perustuivat kalastukseen ja puutarhaviljelyyn. He asuivat useimmiten linnoitetuissa kylissä, harjoittivat vankien rituaalista uhraamista, keskenään samankaltaisia seremonioita, sekä naisvaltaan perustuvaa sukulaisuusjärjestelmää.

Heimojen tai ryhmien väestömäärät olivat pieniä, ei enempää kuin kuusitoista tuhatta irokeesia seitsemännentoista vuosisadan lopulla, kaksikymmentä tuhatta huronia ennen isorokko epidemiaa talvella 1639-40, joka vähensi väestön puoleen, sekä noin kaksikymmentäviisi tuhatta chippewaa 1760. Nämä ovat kuitenkin arvioita, sillä vain rajoitettu määrä eri heimojen jäseniä oli yhteydessä valkoisten kanssa eri aikoina.

Algonkinia puhuvien micmacien vaikutus ranskalaisiin oli voimakas. Monet, varsinkin nuoret pitivät heidän elämäntapaansa paremmin hyväksyttävänä kuin mitä he olivat kokeneet kotimaassaan. Nuoriso omaksui halukkaasti intiaanien elämäntavan ja kielen. Tässä heitä rohkaisivat ranskalaiset kauppiaat, jotka näin saivat tehokkaita tulkkeja ja asiamiehiä kukoistavaa turkiskauppaa varten. Ranskalaiset totesivat micmacit tarmokkaaksi, komeaksi ja terveeksi roduksi, joka halveksi niitä ranskalaisia, jotka olivat kumaraisia, yksisilmäisiä, litteänenäisiä ja karvaisia. Micmaceilla oli vähän tauteja. He eivät tienneet mitään kuumeista, kihdistä tai reumatismista, ja ranskalaiset ihmettelivät heidän tietojaan kasveista ”haavoja ja muita vammoja varten”. Näin micmacit ystävystyivät ranskalaisten kanssa ja joutuivat jatkuvasti enemmän riippuvaisiksi kauppatavaroista, kuten kirveet, metalliset veitset ja kattilat. Heidän materiaalisen omistuksensa kehittymistä heikensi kuitenkin lisääntyvässä määrin väestön nopea väheneminen, johtuen isorokosta ja muista sellaisista taudeista, joihin nähden intiaaniväestön vastustuskyky oli vähäinen. Heidän määränsä on arvioitu vähentyneen noin kahteen tuhanteen varhain 1700-luvulla.

Aika vuodesta 1610 noin vuoteen 1760 johti lisääntyvään riippuvuuteen turkiskaupasta, jota pääasiassa ranskalaiset harjoittivat. Kun Acadia (Nova Scotia) siirtyi Englannin haltuun Utrechtin sopimuksella 1713, totesivat uudet omistajat mahdottomaksi hallita turkiskauppaa, joka oli ollut niin pitkään ranskalaisten yksinoikeutena. Jokaista muutosesitystä vastustiva micmacit kiivaasti ja vasta vuonna 1779 loppuivat englantilaisten vaikeudet micmacien kanssa.

Englantilaisten siirtomaajärjestelmä pantiin nopeasti täytäntöön, micmacit siirrettiin reservaatteihin ja vanha, vapaa metsästys- ja kalastustalous oli iäksi mennyttä. Tätä seurannut sorto – maiden jatkuva menettäminen, vesialueiden menetys ja vain väliaikaisen työn tarjoaminen toimeentulopalkalla – on häpeällinen luku Acadian asuttamisessa, mutta se antaa käsityksen väestön valtavasta sitkeydestä. Mukautuen nopeisiin muutoksiin miehet alkoivat valmistaa puisia käsityöesineitä ja koreja. Naiset, käyttäen hyväkseen perinteisiä tietoja ja taitoja, yhdistettyinä Quebecin katolisilta nunnilta välillisesti saatuihin tietoihin, tuottivat suuresti kehuttuja matkamuistoja, joita koristivat villisian piikit, hirvenkarvat ja helmet. Toisin kuin Newfounlandin beothukit, joiden annettiin raa’asti tuhoutua 1830-luvulla, micmac-väestö – suureksi yllätykseksi niille valkoisille, jotka olivat huolissaan micmacien hyvinvoinnista – alkoi progressiivisesti lisääntyä ja lähestyi jälleen neljää tuhatta vuonna 1900.

Tällä valtavalla alueella asuvilla algonkinien ja irokeesien kansoilla oli ainakin kolme yhteistä periaatetta. Ensimmäinen korosti ja määritteli yksilön oikeuksia, kuten se, että yksilön kaikki toimet perustuivat hänen omiin päätöksiinsä ja kaikkia ryhmätoimintoja ohjasi osanottajien keskeinen konsensus. Toinen oli, että jokainen osallistui, ja tarvittaessa otti huomioon kaikkien hyvinvoinnin. Hyväntekeväisyys ja anteliaisuus olivat keskeisiä periaatteita, joita kaikkien tulisi noudattaa. Kolmas periaate oli, että ihminen on osa luontoa – ei sen ulkopuolella – hän on vain osa luonnon muodostamaa kudosta, joten maita ja metsiä ei voitu omistaa eikä riistää. Eräs huomattava tutkija Cleland, onnistui ilmaisemaan viimemainitun periaatteen erityisen hyvin:

”Sillä ihminen on syntynyt ja on jonkin aikaa kannibaali, joka syö ja hankkii energiaa kanssaeläimistään; kun hänen sielunsa ja varjonsa jättää ruumiin, Äiti Maa ottaa sen takaisin ravitakseen kasveja, jotka puolestaan ruokkivat eläimiä ja ihmisiä. Hänen velkansa on maksettu, hänen henkensä vapaa, ja elämän kierto on täydellinen.”

Nämä keskeisen periaatteet sisältyivät kuuluisan irokeesiliiton perustuslakiin, liiton, jonka perustamista juhlitaan vielä nykyisinkin. Irokeesien tradition mukaan liiton perusti profeetta Deganawida, joka näki näyssä suuren kuusipuun ulottuvan taivaaseen ja neuvottelevan Elämän Herran kanssa. Puu kuvasi kaikkien heimojen veljeyttä ja sen juuret edustivat viittä irokeesiheimoa – senega, cayuga, onondaga, oneida ja mohawk – jotka muodostivat Liiton. Nimet, joita jokainen heimo käytti itsestään, antavat mielenkiintoisen kuvan niiden sijoittumisesta, toiminnasta ja varakkuudesta.

HeimoSen käyttämä nimi
Senega – ”Suurten mäkien ihmiset”
Cayuga – ”Lokaisen maan kansa”
Onondaga – ”Kansa kukkuloilla”
Oneida – ”Seisovan kiven kansa”
Mohawk – ”Piikiven omistajat”
Tuscarora – ”Hampun kerääjät” tai ”Paitaa käyttävät ihmiset”

Liitto perustettiin noin 1570 jatkuvan, alueen heimojen välisen sotatilan takia. Sillä oli kaksi tarkoitusta; rauhan aikaansaaminen ja ylläpitäminen sekä voimien kokoaminen jokaista mahdollista tunkeutujaa vastaan. Kotka, joka pesi suuressa kuusessa Deganawidan näyn mukaan, oli symbolinen viittaus valmiudesta jokaista vihollista vastaan, joka rikkoisi rauhan. Liittoa ohjasi huolellisesti harkittu perustuslaki, lait ja säännökset, jotka valitut johtajat siirsivät suullisesti sukupolvelta toiselle. Sen perustamisvaiheessa keskeisesti sijoittuneet onondagat valittiin sekä Liiton ”tulen pitäjiksi” että ”rahan pitäjiksi”. Irokeesiliiton ”tulen pitäjinä” oli onondagojen vastuulla kutsua koolle vuotuiset kokoukset, joissa perustuslakia ja muita lakeja kerrattiin ja erilaiset tulkinnat ratkaistiin.

Perustamisvaiheessa Liitto otti huomioon olemassa olevan klaanijärjestelmän, jota nämä viisi heimoa olivat noudattaneet ammoisista ajoista. Jokaisella klaanilla oli useita henkilökohtaisia nimiä, joiden tarkoituksena oli määrittää roolit heimon sisällä. Ne viisikymmentä päällikköä, jotka muodostivat ”Päällikköjen nimenhuudon”, oli jokainen valittu asianomaisista klaanien jäsenistä. Näin säilytettiin muinainen sosiaalinen järjestely, joka antoi Liitolle pysyvyyttä ja yhtenäisyyttä, jota ei olisi saavutettu, jos vanha sosiaalinen rakenne olisi hylätty.

Irokeesien klaanijärjestelmä oli naisvaltainen ja noudatti tapaa, jossa lapsi sai äitinsä klaanin nimen. Varsin mielenkiintoinen on valta, mikä naisilla oli klaanien päälliköiden valinnassa. ”Kun joku alueellisista päälliköistä kuoli, klaanin äiti (klaanin naispuolinen seniori, eli ”järkevästi vanhentunut nainen” katsottiin sellaiseksi), neuvoteltuaan muiden samaan ryhmään kuuluvien klaanin naisten kanssa, valitsi miehen, joka ottaisi kuolleen päällikön nimen ja siten tulisi hänen seuraajakseen. Usein hän valitsi miehen omista lähisukulaisistaan (tai kuolleen lähisukulaisista), mutta jos näissä ei ollut sopivaa miestä, hän saattoi valita miehen jostakin muusta klaanin sukuhaarasta. Jos klaanissa ei ollut sopivaa ehdokasta, nimi voitiin ”lainata” jollekin toiselle klaanille, eli valita toiseen klaaniin kuuluva mies sillä sopimuksella, että hänen kuollessaan nimi siirtyisi takaisin sille klaanille, joka oli nimen ”lainannut”. Näin ollen vaikka Irokeesiliitolla näennäisesti oli yksinomaan miehistä koostuva hallitus, oli jokainen hallituksen jäsen todellisuudessa vastuussa äitinsä perheen naisille, todellisuudessa yhdelle ”järkevästi vanhentuneelle” naiselle. On varsin vähän epäilystä siitä, että tämä naisten valta oli saanut alkunsa irokeesien toimeentulotavasta, joka perustui suurelta osalta kasvinviljelyyn. Maissi, pavut ja kesäkurpista olivat irokeesien kolme tärkeintä ravinnonlähdettä, ja näitä pidettiin Luojan pyhinä lahjoina. Nämä nimellä ”kolme sisarusta” kutsutut ruoat näyttelivät tärkeätä osaa seremonioissa, erityisesti niissä, joita vietettiin kiitollisuuden hengessä.

Irokeesikylät muodostuivat puun kuorilla verhoilluista taloista, jotka olivat keskimäärin 20 m pitkiä, 6 m leveitä ja 6 m korkeita. Irokeesit käyttivät niistä nimitystä ganonh’see, pitkätalo, johon voitiin koosta riippuen majoittaa viidestä kahteenkymmeneen perhettä. Niissä oli vain kaksi ovea, yksi kummassakin päässä. Keskellä oli pituussuuntainen 2-3 m leveä käytävä, jonka molemmilla puolilla oli noin 0,5 metriä korkea lava, joka toimi sekä istuimena, että makuusijana. Tämän yläpuolella, noin 2,5 metrin korkeudella maasta oli toinen lava, jota voitiin käyttää varastona tai tarvittaessa lisämakuupaikkana. Pitkätalo oli jaettu noin kolmen metrin pituisiin perheosastoihin. Molemmin puolin keskikäytävää olevia perheitä palvelivat pienet tulet sopivin välimatkoin. Katossa oli savuaukot, jotka antoivat myös valoa. Tarpeen mukaan voitiin aukot sulkea katon peitteenä olevan kaarnaliuskan avulla. Pitkätalo oli lämmin ja säänkestävä, mutta toisin kuin tasangon tiipiissä, siinä ei ollut välitöntä keinoa hallita savun kulkua. Suuret ovet molemmissa päissä aiheuttivat kuitenkin ilmeisesti tarvittavan vedon savun poistamiseksi kattoaukoista.

Pitkätalon peruskehikko tehtiin maahan pystytetyistä paaluista, jotka muodostivat nelikulmion. Näiden paalujen päihin kiinnitettiin joustavat rimat, jotka taivutettiin kaarelle katon rungoksi. Noin 1,5 metriä leveät ja 2 metriä pitkät puunkuoresta tehdyt liuskat, mieluiten jalavaa, vaikkakin lehmus, haapa, hemlokki tai setri kelpasivat myös, kiinnitettiin limittäin kehikkoon lehmuksen niinellä tai hikkorin nilasta saatavalla kuidulla. Kuten viljelysmaan raivauksenkin, tekivät miehet rakennustyöt, vaikka pitkätalot katsottiin naisten omaisuudeksi.

1700-luvun lopussa hylättiin asteittain pitkätalot ja ryhdyttiin suosimaan yhden perheen taloja. Pitkätalot ovat muodostuneet kylien kokoushuoneiksi. Vaikka pitkätalo nykyisin muistuttaa modernia rakennusta, se symbolisesti korostaa heimon yhtenäisyyttä ja on keskus, joka mahdollistaa seneca-profeetan ”Handsom Laken” opetukset. Hän havaitsi vuonna 1799 tapahtuneen sosiaalisen hajaannuksen ja vaati palaamista irokeesien muinaisiin vuotuisiin seremonioihin. Niin sanottu ”Pitkätalon uskonto” on sittemmin muodostunut ”irokeesien etnistä identiteettiä jatkuvasti puolustavaksi voimaksi”.

Varhaiset kuvaukset irokeesikylistä viittaavat vahvoihin linnoituksiin, joissa oli paaluvarustus ja joskus vallihautakin. Kuvatessaan hyökkäystä Onondagaan 1615 ranskalainen tutkimusmatkailija Samuel Champlain kuvaa massiivista paalutusta, jonka irokeesit olivat rakentaneet upottamalla maahan kaksi riviä puunrunkoja kallistettuina niin, että ne menivät ristiin n. 5 metrin korkeudella maasta ja niiden väli oli täytetty tukeilla. Ne olivat vahvoja linnoituksia ja vaikka ratsuväkeäkin käytettiin, onondagat puolustautuivat pyssyillä aseistettuja ranskalaisia ja heidän huron-liittolaisiaan vastaan kokonaisen viikon, kunnes hyökkääjät luopuivat yrityksestään.

Muuten, paitsi avustavien ranskalaisten osalta, oli hyökkäys Onondagan kylään tyypillistä irokeesin kieltä puhuvien heimojen välistä sodankäyntiä. Ottaen huomioon irokeesien sodankäynnin luonteen on epätodennäköistä, että huronit olisivat pitäneet Onondagan piiritystä epäonnistumisena, sillä vihamieliset yhteenotot eivät yleensä olleet taistelua metsästysalueista tai maasta vaan lähinnä soturien rohkeuden kokeilua päänahan tai parin ottamiseksi ja ehkäpä muutaman kidutettavan vangin saamiseksi.

Varhaiset tutkijat löysivät paljon ihailtavaa irokeesien yhteiskunnassa. He kuvaavat esimerkiksi miesten loistavaa kuntoa ja nuorten naisten kauneutta. Heidän tiheään asutuissa kylissään oli yllättävän vähän sisäisiä riitoja. Kaikki pitivät naurusta ja pilapuheista, hoitivat asiansa järkevästi ja oikeudenmukaisesti, osoittivat suurta vieraanvaraisuutta ja joskus huomattavaa ystävällisyyttä. He olivat teräväjärkisiä, rohkeita ja kestäviä sekä suhtautuivat kipuun stoalaisesti.

Miten irokeesit kohtelivat vankejaan, oli kuitenkin toinen asia. Monet valkoihoiset tyrmistyivät ja kauhistuivat näkemästään. Irokeesien sotaetiikassa mitään ei pidetty niin toivottavana ja arvostettuna kuin vankien ottamista, erityisesti vihollisen soturin vangitsemista. Joskus, kun useammat miehet väittivät saaneensa saman vangin, saatettiin pyytää vankia itseään osoittamaan virallisen vangitsijansa. Kun näin tehtiin, saattoi kiero irokeesivanki, joka oli hyvin selvillä heimosodan psykologiasta, osoittaa vangitsijakseen sellaisen joka oli vain vähäisessä mitassa osallistunut vangitsemiseen. Näin tehdessään hän kylvi epäsopua vangitsijoihinsa, ja joskus hänet autettiin pakoon mieluummin kuin sallittiin kunnian mennä väärälle miehelle. Naiset ja lapset saatettiin surmata paikalla tai viedä adoptoitavaksi. Miespuoliset vangit vietiin omaan kylään, ellei heitä ollut liikaa. Joissakin tapauksissa mieskin saatettiin adoptoida ja antaa hänelle kuolleen sukulaisen nimi ja ”siten kuivata surevien kyyneleet”. Useimmiten kuitenkin heihin kohdistettiin rituaalinen kidutus, joka jostakin selittämättömästä syystä oli osa irokeesien ja huronien psykologiaa. Sitä tehtiin huomattavasti vähemmän algonkin-heimoissa.

Historioitsija Francis Parkman kuvaa yksityiskohtaisesti erään huronien vangitseman irokeesivangin kohtaloa julman irokeesi-huron sodan aikana 1648-50. Huronien vangitsema Sauoandanancous tuotiin kyläänä, jossa hänet adoptoi poikansa menettänyt vanhahko päällikkö, joka toivoi että Sauoandanancous voisi ottaa pojan paikan. Vangin kädet olivat kuitenkin vakavasti loukkaantuneet ja tämän vuoksi, vaikka häntä kohdeltiin kohteliaasti ja hänelle osoitettiin aitoa kiintymystä, hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet laitettiin kuolemaan roviolle, jota ylläpidettiin niin huolellisesti, että kesti kaksitoista tuntia ennen kuin hän heitti henkensä. Kummallista kyllä, hänen kiduttajansa eivät osoittaneet merkkiäkään itsehillinnän puutteesta, vaan jokainen heistä puhui vangille ystävällisesti soveltaessaan omaa erityistä kidutusmuotoaan. On myös huomattava, että Sauoandanancous osoitti irokeesisoturilta odotettua rohkeutta ja kestävyyttä. Ajoittain kidutuksen kestäessä hän ei ainoastaan luetellut niitä huroneita, joita hänen heimonsa oli adoptoinut, vaan myös lauloi. Kun hän lopulta menehtyi, hänet leikattiin irti ja pieniä paloja hänen lihaansa jaettiin syötäväksi.

Vaikka on kerrottu, että joskus kun kuolleen ruumis poltettiin uhriksi voimakkaimmalle huronien yliluonnolliselle olennolle nimeltä Oki ”taivas”, olivat rituaalisesti kidutetut vangit todennäköisesti oman heimonsa symboleja. Kuten eräs antropologi on viime aikoina selittänyt, vangeista tuli ”vihan kohteita, joihin voitiin purkaa frustraatioita ja menneitä vääryyksiä”.

Länteen ja pohjoiseen huronien alueesta oli yhtä voimakas, mutta poliittisesti huomattavasti heikommin koordinoitu heimo – algonkinia puhuvat chippewat – jotka asuttivat suurin piirtein nykyisen Wisconsin valtion, lounaisen Ontarion ja koillisen Minnesotan alueet. Erotuksena irokeeseihin, jotka olivat liian kaukana etelässä ja joilla oli sen vuoksi mahdollisuus käyttää jalavan kuorta pitkätalojensa rakentamiseen sekä kanoottien ja muiden esineiden tekemiseen, oli chippewa-heimolla käytettävissään ylivoimainen luonnon aine – koivun tuohi. Lisäksi he olivat huomattavasti vähemmän riippuvaisia viljelyksestä. Eteläisten naapurien maissin korvasi pääasiassa villiriisi, jota kasvoi runsaasti lukemattomissa virroissa ja järvissä, jotka luonnehtivat Mississipin latvavesiä.

Villi ”riisi” (Zizania aquatica) ei todellisuudessa ollut oikeata riisiä, vaan vesikasvi. Varhaiset tutkijat olivat suuresti yllättyneitä sen ravintoarvosta. Se oli tärkeä ravintotekijä läntisten suurten järvien kansoille, erityisesti chippewa- ja menomineeheimoille. Viimeksi mainittu heimon nimi on johdettu chippewakielen sanasta manomini, villiriisi, sillä se on tämän heimon tärkein kasvisruoka, vaikkakaan he eivät uskonnollisista syistä koskaan yrittäneet viljellä sitä, näennäisesti siksi, että he eivät halunneet ”haavoittaa äitiään, maata”.

Riisi kerättiin elokuun lopussa tai syyskuun alussa. Ihmiset työskentelivät ryhminä ja määrättyjen alueiden katsottiin kuuluvan määrätyille perheille. Tämä oli oikeus, josta harvoin kiisteltiin. Kasvu oli usein niin tiheää, että vesialueet näyttivät vihreiltä niityiltä ja kanootteja piti sauvoa pitkin vähävetisiä virtoja ja matalia järviä. Tavallisesti mies sauvoi ja naiset keräsivät. Keräily tapahtui kahden noin 60 cm pituisen kepin avulla. Naiset istuivat kanootin keulassa, taivuttivat toisella kepillä varren alas (ne saattoivat olla jopa 6 metriä pitkiä) ja iskivät jyviä toisella. Prosessi jatkui kunnes kanootti oli täynnä. Tilapäisessä järvenrantaleirissä riisi laitettiin tuohialustoille kuivumaan. Sen jälkeen se kaadettiin vuorattuun maakuoppaan ja hakattiin pitkillä varstoilla tai käyrillä kepeillä akanoiden irrottamiseksi. Tähän osallistui useita naisia. Lopulta riisi puhdistettiin valuttamalla se suurelta tuohilautaselta toiselle. Laatu, koko ja maku vaihtelivat ja todettiin, että joiltakin alueilta saatiin erityisen hyvä sato. Se oli, kuten vaahterasiirapin valuttaminen keväällä, tilaisuus ryhmätoimintaan ja iloiseen kokoontumiseen.

Vaahterasokerin kerääminen oli tärkeä tapahtuma, sillä sitä käytettiin juhlissa ja seremonioissa joissa jokaisen odotettiin syövän kaiken mitä hänen eteensä tuotiin. Sokeria käytettiin hedelmissä, vihanneksissa, puuroissa, jopa kalassa. Vaikkakin vaahterasokerin kerääminen – joka yleensä tapahtui maaliskuussa – oli työlästä, oli se myös iloista aikaa ja erikoiswigwamit jätettiin sitä varten vuodesta toiseen pystyyn määrätyille alueille. Se antoi mahdollisuuden sosiaalisiin tapaamisiin ja seremonioihin, sekä edellisen vuoden juorujen kuulemiseen.

Vaahterasiirapin valuttamista varten tehtiin vaahteran runkoon haava noin metrin korkeudelle. Siihen iskettiin vinottain setristä tehty naula, joka johdatti valuvan mahlan maahan asetettuun tuohiseen astiaan. Sen jälkeen mahlaa keitettiin, kunnes se riippui lankoina sekoituslastasta, jolloin se oli valmista. Sitten se valutettiin niinestä tehdyn maton läpi ja siirrettiin jauhotusastiaan. Sitä sekoitettiin sen jäähtyessä, jolloin tuloksena oli jauhomainen sokeri, joka jauhettiin vielä hienommaksi. Osa sokerista pakattiin muotteihin pienten kakkujen tekemiseksi, mutta suurin osa laitettiin makukeihin, erityisiin koivuntuohesta tehtyihin varastoastioihin ja vietiin kotiin käytettäväksi loppuvuoden aikana. Paitsi että sitä käytettiin erityisen ravitsevien ruokien valmistuksessa, sitä sekoitettiin veteen virkistäväksi juomaksi. Pieni määrä sokeria uhrattiin aina Manitoulle. Tällainen seremonia – ensimmäisen hedelmän tai riistan uhraaminen – liittyi aina kunkin vuodenajan uuden ruoan ensimmäiseen valmistuskertaan.

Monissa toiminnoissaan – kanootit villiriisin korjuuseen, lautaset akanoiden poistamista varten, makuk marjojen keräämiseen, vuotamattomat astiat vaahterasiirappia ja vettä varten, sekä asuntojen rakentaminen – chippewat olivat suuresti riippuvaisia eräästä luonnon aineesta, nimittäin koivun tuohesta, wigass. Se oli heidän aineellisen kulttuurinsa perusta. Vaikka oikea ajankohta vaihteli eri paikoissa, chippewat tiesivät milloin tuohi voitiin irrottaa tuhoamatta puuta. Se oli tavallisesti myöhään keväällä, alkukesästä.

Kupolimaisen wigwamin runko tehtiin joustavista rautapuisista tai jalavaisista seipäistä tai nuorista puista, joiden päät upotettiin maahan ja jotka taivutettiin niin, että muodostui sarja kaaria. Vaakasuorat ympärysrimat sidottiin pystypuihin niinellä, jolloin syntyi verkkomainen kehikko. Tuohilevyt, jotka saattoivat olla 2 metriä pitkiä ja metrin levyisiä asetettiin sitten osmankäämistä (Tygha latifolia) kudotuille matoille limittäin kuin kattopäreet. Huipulle jätettiin savuaukko. Pientä tulta ylläpidettiin polttamalla useita kuivia puita säteittäisesti tulisijassa: sitä mukaa kun ne paloivat, niitä syötettiin eteenpäin. Kun puut valittiin oikein, oli liekki lähes savuton. Pysyvissä majoissa oli yleensä lava n. 0,5 metrin korkeudella. Se ulottui osittain majan ympäri ja toimi sekä istuimena että vuoteena. Monesti oli huipulla ”lääkintäseiväs”, ehkä 6 metriä korkea, eräänlainen uhri salaperäisille ja käsittämättömille elämän mahdollisuuksille ja voimille sekä maailmankaikkeudelle – Manitoulle.

Eräs huomioitsija, Frances Densmore, joka vietti yli kaksikymmentä vuotta tutkien chippewojen elämää, kunnioitti valtavasti näitä ihmisiä. Häntä liikutti pohjoisen metsämaan kauneus, jota luonnehtivat muuttuvat vuodenajat, sekä materiaalinen runsaus ja inspiraatio, jonka se antaa, kuten hän päätteli, chippewakulttuurin runoudelle ja henkiselle sisällölle. Densmore tulkitsi talvisen wigwamin lämpöä ja kauneutta, jossa ”talvi-illat olivat yhteisiä ja mukavia. Tuli paloi kirkkaasti, mutta mitään silmiä rasittavaa työtä ei tehty. Suosittu ajanviete oli läpikuultavien tuohikuvien tekeminen. Naiset tekivät niininaruja, tuohisia tai tuohiastioita. Nuoret miehet loikoilivat wigwamissa, rumpu mukavasti lähellään… Talvi oli tarinoiden kertomisen aikaa ja monet vanhat naiset hallitsivat tämän taidon. Eräällä vanhalla naisella oli tapanaan näytellä kertomuksensa. Hän juoksi tulen ympärillä ja esiintyi kertoessaan.

Suurten järvien alue oli täynnä järviä, jokia ja virtoja, joten paljon riippui kuljetuksista kanooteilla, joista parhaat tehtiin joustavasta koivuntuohesta. Kuten muitakin tämän alueen heimoja, pidettiin chippewoja erinomaisina kanotisteina ja kanootin rakentajina. Heillä oli ainakin kolme kanoottimallia, vaikkakin on luultavaa, että niin kutsuttu ”korkeakeulainen” malli oli heimon vanha muoto, joka muistutti algonkinien mallia kauempana idässä. Chippewat käyttivät tätä kanoottityyppiä Nipigonjärvellä Ontariossa, samoin menomineet Wisconsinissa, vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla. Taiteilija ja tutkija George Catlin oli erityisen ihastunut chippewa-kanoottiin ja siihen täydelliseen taitoon, jolla se oli muotoiltu, huomauttaen:

”Chippewojen tuohikanootti on kenties kaunein ja kevein kaikista aluksista, joita koskaan on keksitty. Ne ovat… niin nerokkaasti muotoiltuja ja niin hyvin ommeltuja lehtikuusen juurilla… että ne… kelluvat vedessä keveinä kuin korkki.”

Catlin ei unohtanut myöskään niiden käsittelyn vaatimaa taitoa:

”Ne ovat kauniin solakoita ja kiikkeriä vaatien intiaanien taitavaa tasapainoa, mutta kuten kaikki villit, ne ovat arkoja ja epäluotettavia valkoisen miehen ohjaamina, ja jos hän ei ole kokenut tasapainoilija, hän kastuu varmasti pari- kolme kertaa ensimmäisellä yrittämällään pyrkiessään tutustumaan niihin.”

Vaikka kanootin koko vaihteli riippuen sen tarkoituksesta, tyypillinen oli hiukan alle 5 metriä pitkä, keskeltä metrin levyinen ja puoli metriä syvä. Tällaisella kanootilla saattoi kulkea jopa kuusi aikuista. Kaikki mitat perustuivat ihmisruumiin ulottuvuuksiin, vaikkakin eräs monien hyvien kanootintekijöiden käyttämä mittayksikkö oli vaaksan mitta, eli matka keskisormen päästä peukalon kärkeen. Kanootin tekemisen osaaminen siirtyi yleensä isältä pojalle niin, että perinteinen taito säilyi. Hyvä kanootti kesti perheen käytössä ehkä vuoden. Joidenkin miesten tiedettiin tekevän ja myyvän kanootteja, ja tyypillinen hinta 1800-luvun lopulla oli yksi kolmen pisteen Hudson Bay-huopa.

Ei ole mikään ihme, ajatellen koivuntuohen suurta arvoa metsäalueen heimojen elämässä, että sitä saatettiin pitää pyhänä aineena. Esimerkiksi abenakit antoivat koivulle nimen gluskabe, joka oli eräs heidän sankarijumalistaan, joka, kuten kerrotaan, oli pyytänyt puuta ”pitämään huolta intiaaneista”. Laajalle levinnyt mytologinen tarina kertoo lintujen muutosta pohjoisiin metsiin ankaran talven jälkeen. Linnut on suljettu tuohiastioihin, jotka vapaaehtoiset eläin-miehet pohjoisesta repivät auki vapauttaen linnut lentämään pohjoiseen tuoden kesän lämmön ja uuden kasvun. Elämä alkaa symbolisesti tuohiastiasta, siksi niiden ulkopinnat on koristettu raaputustekniikalla (scraffito) tehdyin lintujen, kasvien ja pensaiden kuvin.

Läntisten heimojen henkinen elämä, jota Frances Densmore kirjoituksissaan chippewoista niin elävästi kuvaa, ja jota on aiemmin referoitu, keskittyi Midewiwin– eli Suuren Lääkemajan yhteisön seremonioihin, jotka ovat chippewojen osalta erityisen hyvin dokumentoidut. Jesuiittayhteisö ei ole merkinnyt muistiin Midewiwiniä (kattaa ajan vuodesta 1640 vuoteen 1700). On kuitenkin väitetty, että rituaalien noudattajat salasivat ne erityisen huolellisesti, sillä ne olivat uskonnollisessa mielessä lähetystyön tekijäin sanomalle täysin vastakkaisia. Rituaalin todennäköiseen antiikkisuuteen viittaa sen laaja levinneisyys läntisten suurten järvien alueella. Sitä olivat ”varhaisista historian ajoista” noudattaneet potawatomi-, menominee-, winnebago-, saukki-, kettu- ja kickapoo-heimot.

Vaikka Midewiwin seremonioissa oli alueellisia eroavaisuuksia, sen periaatteellinen eettinen sisältö – toive pitkän iän saavuttamisesta, sekä unien ja luonnonilmiöiden tulkinta – leimasi Yhteisön toimintaa. Midewiwinin perusetiikka oli, että rehellinen käyttäytyminen toi pitkän elämänä ja huono käytös vaikutti lopulta loukkaajaa vastaan. Varastaminen, valehteleminen ja alkoholin käyttö olivat ankarasti kiellettyjä, kun taas naisten kunnioittamista korostettiin. Midewiwinin miespuolisille jäsenille opetettiin hiljaisia tapoja, kohtuullisuutta puheissa ja äkillisten toimien välttämistä. Kuten Densmore huomauttaa, ”tämä ohjasi huomioni Midewiwinin kouluttamien vanhojen ihmisten lempeisiin ääniin, kärsivällisyyteen ja kohteliaisuuteen”. Jäseneksitulon seremonia oli suunniteltu hengenvoiman siirtämiseen tulokkaaseen ja se saavutettiin osoittamalla kandidaattia erityisellä lääkepussilla, jolloin hän kaatui tajuttomana maahan. Pussit oli tehty eläimen tai linnun nahasta. Ne olivat yksi neljästä asteesta, joita Midewiwinin jäsen voi saavuttaa. Suuren Lääkemajan keskellä istuneen tulokkaan jäseneksi ottamista on eräs huomioitsija kuvannut seuraavasti:

”Poppamiehet, neljä tai viisi, tulivat sisään tanssien ja pidellen pusseja. Pussit oli tehty majavan-, saukon-, valkoisen pääskysen tai kärpän nahasta, kaikki pitkänomaisia kuin käärmeen nahka. Tanssijat tanssivat wigwamin polkua pitkin ja kun he tulivat lähelle setääni, he heittivät pussinsa hänen päälleen. Lääke pusseissa oli niin vahvaa, että hän kaatui ja menetti tajuntansa. Sen jälkeen jokainen otti pussinsa ja asetti ne hänen päälleen ja hän virkosi.”

Seremonia tehtiin sairaan yksilön parantamiseksi tai vastauksena uneen, joka sanoi, että jäseneksi pitää pyrkiä. Midewiwin oli yleensä vuotuinen tapahtuma, joka pidettiin myöhään keväällä tai aikaisin syksyllä ja kesti jopa viisi päivää, riippuen kandidaattien lukumäärästä.

”Jos valkoiset olisivat pysyneet poissa vielä sata vuotta…, olisivat nämä intiaanit saattaneet onnistua perustamaan pysyvän valtion Liiton kuudelle peruskivelle: terveys, onni, oikeamielisyys, oikeus, voima ja luonteen lujuus.”

Heimoluettelo
1. Chippewa (Ojibwa)
2. Menominee
3. Winnebago
4. Illinois
5. Potawatomi
6. Saukki
7. Kettu (Fox)
8. Mascouten
9. Miami
10. Shawnee
11. Kickapoo
12. Algonkin
13. Nipissing
14. Huron
15. Ottawa
16. Petun
17. Neutral
18. Wenro
19. Erie
20. Seneca
21. Cayuga
22. Onondaga
23. Oneida
24. Mohawk
25. Mohikaani
26. Delaware
27. Susquehannock
28. Nanticoke- ja ympäröivät heimot
29. Victorian algonkin
30. Victorian ja Pohjois-Carolinan irokeesit
31. Pohjois-Carolinan algonkinit
32. St. Lawrencen irokeesit
33. Läntinen abenaki
34. Itäinen abenaki
35. Malesiitti-Passamaquoddy
36. Micmac
37. Eteläisen Uuden Englannin ja itäisen Long Islandin algonkin-heimot.

Lähde: SUURI INTIAANIKIRJA – POHJOIS-AMERIKAN ALKUPERÄISKANSAT
COLIN F. TAYLOR, WILLIAM C. STURTEVANT
CUMMERUS 1995

Koonnut: TeeTee (DC) 2006-2008

-THE END-

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s