Lounaisalue

”Ei ole säätä tai maata… joka olisi Arizonan vertainen… Se on maani, kotini ja isieni maa, johon nyt pyydän päästä takaisin. Haluan viettää viimeiset päiväni siellä ja tulla haudatuksi noiden vuorten keskeen.”

LOUNAISALUEET

Lounaisalueilla ei ole tarkkoja rajoja, mutta niiden voidaan määritellä käsittävän Arizonan ja Uuden Meksikon osavaltiot Yhdysvalloissa ja Sonoran ja Chihuahuaa Meksikossa. Alueeseen kuuluvat pienet osat Coloradoa, Texasia, Utahia ja Sinaloa. Vaikka alue käsittää kaksi nykyaikaista osavaltiota, se on silti yhtä kulttuurialuetta jota luonnehtivat kuivat ilmasto-olosuhteet ja ympäristö sekä monikulttuurinen nykyisyys joka on perua monikulttuurisesta menneisyydestä.

Vaikka noin sata eri ryhmää muodostaa Amerikan lounaisosat, juuri alkuperäiset amerikkalaiset antavat seudulle poikkeuksellisen laatunsa ja vaalivat sen kulttuuriperinnettä. Toisin kuin muissa Pohjois-Amerikan osissa, yli kaksikymmentäviisi alkuperäistä amerikkalaisheimoa on selvinnyt eurooppalaisten hyökkäyksiltä ja kyennyt pysyttelemään perinteisillä asuinalueillaan sekä säilyttämään perinnäistapansa. Nämä heimot edustavat melkein kolmea neljäsosaa alkuperäisistä amerikkalaisista jotka asuivat seudulla espanjalaisten ensimmäisten tutkimusmatkojen aikoihin.

Amerikan lounaisosat ovat juurtuneet maahansa ja ikivanhoihin perinteihinsä. Maisema on vaihtelevaa – korkeita lumihuippuisia vuoria, hedelmällisiä jokilaaksoja, kumpuilevia preerioita ja kuivia autiomaita. Laaja mutta usein ankara maa vaati monia ekologisia sopeutumistapoja. Se loi myös kotiseuturakkauden joka on niin ominaista alkuperäisasukkaiden parissa. Tämä kotiseuturakkaus, tunne yhteydestä maan kanssa, joka käsitetään Aiti Maaksi, lyö leimansa lounaisiin intiaaniheimoihin ja niiden kulttuureihin yhtä voimakkaasti kuin 300 vuotta sitten. Maa elää ja ihmiset kunnioittavat sitä. Lounaisosien alkuperäisasukkaat ovat yhtä maan kanssa; he eivät käytä sitä hyväkseen. Kaikki elämälle tärkeä pysyy sellaisena kuin se oli ennen ja sellaisena se tulee myös olemaan. Tämä piirre auttaa meitä erottamaan heidät eurooppalaisista.

Kaikki Lounais-Amerikan alkuperäisasukkaat ovat toisistaan riippumattomia ja muodostuvat arvokkaista ja itseäänkunnioittavista kansoista jotka ovat taistelleet olemassaolostaan paikallisten ja alueellisten olosuhteiden kanssa.

Alkuperäiset amerikkalaiset tulivat lounaisosiin ainakin 12000 vuotta sitten. Noina aikoina ihmiset elivät metsästyksellä ja keräämällä villejä kasveja. Myöhemmin ympäristön muuttuessa se merkitsi myös uutta elämäntapaa näille arkaaisiksi tai autiomaan heimoiksi kutsutuille ihmisille. Nämä ihmiset, tuon joiden kulttuuri tuli esiin noin 6000 eKr. alkoivat kokeilla ruoan kasvattamista noin 2500-3000 eKr.

Hitaasti lounaisalueiden heimot kehittivät erilaisia kulttuureja, niitä jotka elivät vuoristoalueilla kutsuttiin mogolloneiksi, Coloradon ylätasangolla eläviä korintekijöiksi ja anasazeiksi, ja alueen länsi- ja keskiosissa eläviä patayaiksi, sinaguaiksi ja saladoiksi. (ikävä kyllä lähes mitään ei tiedetä Luoteis-Meksikon esihistoriasta).

Noin 300 eKr. kansainvaellukset toivat uutta väestöä Meksikosta lounaisalueille. Nämä ihmiset kehittivät pian hohokam-nimellä tunnetun kulttuurin, joka perustui maanviljelykseen. He elivät Keski- ja Etelä-Arizonassa ja rakensivat laajoja kastelujärjestelmiä, hienoja tarvekaluja ja monumentaalisia rakennuksia. Nämä esihistorialliset kansat elivät vakinaisissa tai puolivakinaisissa kylissä.

1300- ja 1400-luku olivat suurten kansainvaellusten aikaa, minkä syytä ei vielä ole selvitetty. Pitkäaikaisen kuivuuden myötä vanhat asuinalueet hylättiin. Suurimmat lounaisalueiden heimot jotka kehittyivät tuntemiksemme heimoiksi jotka elävät lounaisosissa vielä nykyään – pueblot, o’odhamit (pimat) ja yumanit – asettuivat paikoille joita nyt kutsutaan niiden perinteisiksi kotiseuduiksi. Muita heimoja muutti alueelle pohjoisesta – navajot ja apassit. Idästä tuli ylätasankojen heimoja jotka kävivät kauppaa alkuasukkaiden kanssa. Toisinaan Suurelta Altaalta peräisin olevat heimot kohtasivat pohjoisessa ja jokivarsilla elävät heimot. Kuivuuden ja uusien kiertelevien heimojen ahdistamina heimot kuten amazakit muuttivat ylätasangoille ja Rio Granden itäpuolelle.

Viimein seudulle tulivat myös eurooppalaiset, ensin espanjalaiset ja sitten englantilais-amerikkalaiset. Kun espanjalaiset saapuivat maahan 1500-luvun puolivälissä, he huomasivat että alueella asui monia eri heimoja. Toiset näistä olivat kaupungissa asuvia maanviljelijöitä joita kutsuttiin puebloiksi, toiset olivat puoliksi paimentolaisia metsästäjiä ja sotureita ja osa eli pienissä ryhmissä metsästäen ja keräillen. Ihmiset puhuivat hämmästyttävän monia kieliä ja noudattivat erilaisia elintapoja. He erosivat huomattavasti poliittiselta ja taloudelliselta järjestelmältään niistä joita espanjalaiset olivat kohdanneet Meksikon keskiosissa. Lounaisessa asuvat heimot eivät kuuluneet mihinkään maanviljelykseen perustuvaan valtakuntaan kuten atsteekit vaan olivat poliittisesti riippumattomia ja sosiaalisesti ja taloudellisesti itsenäisiä maanviljelijöitä, ja lukuunottamatta muutamia satoja Kalifornian rannikolla ja Sierra Madren pohjoisosissa asuvia kaikki osasivat viljellä maissia, papuja ja kesäkurpitsaa. He erottautuivat nopeasti itäisten ylätasankojen puhvelinmetsästäjistä ja Kalifornian tammenterhonkerääjistä.

Mikään ryhmä ei hallinnut sotilaallisesti tai poliittisesti toistaan. Tämä ei silti tarkoittanut sitä etteivätkö ryhmät muodostaneet väliaikaisia liittoja sotilaallisessa tarkoituksessa, mutta sotia ei käyty toisten valloittamiseksi ja alistamiseksi. Taisteluja käytiin kostonhimosta tai uusien maanviljelysmaiden saamiseksi, jolloin entiset asukkaat syrjäytettiin.

Espanjalaiset alkoivat pian asuttaa lounaisosia, mutta apassit pysäyttivät heidän etenemisensä. Espanjalaiset perustivat valloittajakulttuurinsa kaikkialle minne menivät, tarkoituksenaan ”sivistää villit” ja tuoda voimaan oma maailmannäkemyksensä. Sotilaallisten voimien tukemana lähetyssaarnaajat, sotilaat ja uudisasukkaat toivat mukanaan espanjalaisen kulttuurin ja kielen (josta tuli seudun yleiskieli); erilliset keskusaukion reunoille rakennetut talot, miesten housut, uudet käsitykset ajasta ja työstä, käsitteet valtakunta, politiikka ja kristinusko. He perustivat myös järjestelmän jossa oli vallalla pakkoverotus, pakkotyö palvelijoina, maatyöläisinä ja kaivosmiehinä ja laaja orjakauppa, jossa ihmisiä kaikkialta seudulta lähetettiin Meksikon hopeakaivoksiin. Espanjalaisten mukana levisi myös muutama suotuisa asia – uudet ruoka-aineet ja karja, erityisesti lampaat ja hevoset, sekä hopeasepän taidot. Espanjalaisten ja meksikolaisten pyrkimys yhdistää pienet paimentolaiskansat Chihuahuassa johti monien heimojen yhtymiseen ja sammumiseen. Nämä muutokset olivat niin huomattavia Meksikossa, että joitakin ryhmiä, kuten opatoja, ei enää voinut erottaa espanjalaisesta ja meksikolaisesta väestöstä 1700-luvun puoliväliin mennessä. Ryhmät jotka olivat erillään muista maantieteellisten rajojen takia, kuten serit ja tarahumarat, eivät juuri joutuneet kosketuksiin muutosten kanssa. Ihmiset pakotettiin hyväksymään muutokset niin raa’asti että vuoteen 1680 mennessä pueblot nousivat kapinaan ja ajoivat espanjalaiset pois Rio Granden seudulta. Kun espanjalaiset sitten viimein valloittivat alueen takaisin, he eivät koskaan onnistuneet voittamaan apasseja, tarahumaroita, Ylämaan yumaneita eikä yaquita. Vasta 1880-luvun loppupuolella nämä heimot lakkasivat olemasta sotilaallinen uhka ja meksikolaiset uudisasukkaat asettuivat Lounais-Meksikoon.

Englantilais-amerikkalaiset valloittivat Uuden Espanjan pohjoisen osan Meksikon hallitukselta vuonna 1848. Asettuessaan alueelle he, kuten Meksikon hallitus etelässä, asettivat suuria esteitä alkuperäisten amerikkalaisten vanhan elämäntyylin säilymiselle. Huomattavin näistä oli reservaattijärjestelmän luominen, joka eristi heimot osille vanhoja asuinalueitaan, sekä pakollinen mukauttaminen. Alkuperäiset amerikkalaiset pakotettiin omaksumaan uusia viljelyskeinoja ja heitä lähetettiin kouluihin kauas perheistään. Nämä valloitetut heimokunnat pakotettiin omaksumaan uusi hallintorakenne. Ne asetettiin riippuvaiseen asemaan ja ne joutuivat hyväksymään arvoja, jotka eivät kunnioittaneet niiden omia haluja. Holhoava suhtautuminen on tarkoittanut taloudellisen kehityksen ja itsemääräämisoikeuden kaventumista. Perinteisten elinkeinojen häviäminen ja uudet kaupankäynnin muodot pakottivat lounaisalueiden intiaanit markkinatalouteen. Käsitöiden tekemisestä tuli tärkeä osa monien perheiden taloudessa, vaikka niistä saatu hinta ei korvannutkaan niiden tekemiseen uhrattua vaivaa. Kudonnaiset, punotut korit, maalaukset, hopeatyöt sekä keramiikka soivat taloudellista joustavuutta. Ihmiset alkoivat myös käydä palkkatyössä maatiloilla, rautateillä, kaivoksissa ja kaupungeissa.

Monet tautiepidemiat raivosivat lounaisalueilla ja tekivät tuhojaan. Esimerkiksi vuonna 1883 puolet hopi-väestöstä kuoli isorokkoon ja vuonna 1918 influenssaepidemian aikana yli puolet jicarilla apasseista ja lähes neljännes navajoista kuoli. 1920-luvulta lähtien väkiluku on hitaasti mutta varmasti kasvanut. Toiset intiaaniheimot tuhoutuivat sisällissotien tuloksena – esimerkiksi halcidomat. Mutta intiaanit ovat säilyneet paremmin kuin millään toisella Pohjois-Amerikan alueella. Tietysti heidän elämänsä on muuttunut.

On harhaluulo, että kun intiaanit eivät enää elä ”puhtaassa” kulttuurissaan (toisin sanoen sellaisessa jota eurooppalaiset eivät olisi turmelleet) heitä ei enää olisi olemassa. Lounaisosien intiaanikulttuurit ovat yhä elinvoimaisia. Intiaaniheimot elävät osana lounaisalueiden kulttuuria ja sen erillisinä jäseninä joilla on oma elämäntyylinsä. Heidän juurensa ovat yhä menneisyydessä ja maassa.”

Voimme erottaa neljä lounaisosien intiaaniryhmää aiempien elämäntyylien, yhteisen menneisyyden, ekologisen sopeutumisen, taloudellisen ja kielellisen sukulaisuuden perusteella. Ydin on säilynyt ennallaan ja heimot – pueblot, karjanhoitajaheimot, joukkueheimot sekä metsästäjät ja keräilijät – ovat säilyttäneet ominaislaatunsa.

Pohjoisessa Uudessa Meksikossa ja Arizonassa, Coloradon ylätasangoilla ja Rio Granden ja sen sivujokien varrella pueblointiaanit olivat voimakkaimpia – heitä oli yli 4000 – ja he elivät yhdeksässäkymmenessä kylässä. Nykyään jäljellä on enää kolmekymmentä; loput on hylätty kuivuuden, sairauksien ja sodankäynnin takia. Varhaiset espanjalaiset löytöretkeilijät nimittivät heitä pueblointiaaneiksi heidän poikkeuksellisen arkkitehtuurinsa takia – he elivät taloissa, joissa oli monta huonetta ja jotka oli rakennettu kivestä ja tiilistä – ja he olivat anazaki- ja mogollonheimojen jälkeläisiä. Pueblo tarkoittaa ”kylän asukasta” ja tämä määre kuvasi hyvin pueblojen elämää. Pueblointiaanit eivät muodostaneet hiemoa; kukin pueblokulttuuri oli kylä joka noudatti autonomisia poliittisia lakejaan. Puebloihmiset puhuivat monia eri kieliä. Suurin kieliryhmä on tanoan, osa kiowa-tanoan kieliperheestä. Tanoan muodostuu kolmesta pääkielestä – tiwasta, tewasta ja towasta. Hajallaan tanoan puhujien keskuudessa elävät keresanit. Rio Granden ja sen sivujokien varrella ovat jeresan-kylät Cochiti, Santo Domingo, San Felipe, Santa Ana ja Zia; kauempana lännessä Laguna ja Acoma. Zunipueblo on vieläkin kauempana ja siellä puhutaan zunia. Zuni kuuluu penutian kieliperheeseen eikä ole sukua muille lounaisalueiden kielille. Hopit asuvat pohjoisessa keskisessä Arizonassa. Hopi muodostuu joukosta kyliä jotka sijaitsevat kolmella mesalla Coloradon ylätasangolla. Hopi on kieli joka kuuluu shoshonihaaraan uto-atsteekin kieliperheessä. Hopi on sukua piamelle, utelle ja palutelle lounaassa ja monille kieliperheille Meksikon keskiosissa.

Pueblot ovat jakaantuneet kahteen päähaaraan sijainnin ja geologiseen ympäristöön sopeutumisen perusteella. It-pueblot (tanoan ja keresan puhujat) asuvat Rio Granden ja sen sivujokien varrella. Länsipuebloilla (hopeilla, hopi-tewoilla, zuneilla, acomailla ja lagunoilla) ei ole vakinaista vesilähdettä ja he harjoittavat kuivaa maanviljelystä. Uskonto hallitsee pueblointiaanien elämää. Sitä harjoittaessa ollaan yhteydessä maahan, toisiin kansoihin ja yliluonnollisten olentojen kanssa. Kaikki pueblojen elämänalat ovat kietoutuneet toisiinsa ja yhden maailmannäkemyksen alle. Siitä yksinkertaisesta periaatteesta, että ihmisten on elettävä sovussa luonnon kanssa pueblointiaanit ovat kehittäneet rikkaan kulttuuriperinteen joka ilmenee runoudessa, legendoissa, lauluissa, tanssissa ja taiteessa.

Ikivanhoihin kaavoihin perustuva teokratia, jonka johdossa on cacique, pidetään salassa kylän sisällä. Itäisissä puebloissa maallinen valta on governonin käsissä. Hänet nimitetään tai valitaan joka vuosi. Presidentti Lincoln antoi näille johtajille 1860-luvulla valtikat, joista on tullut tärkeitä vallan symboleita. Johtajalla on useita alaisia joita kutsutaan principaleiksi. He ovat vanhempia miehiä joiden elämänikäinen kokemus auttaa heitä toimimaan viisaasti maallisissa ja uskonnollisissa asioissa. Kaikissa puebloissa on metsästysjohtaja ja sotapäällikkö tai sotapappi.

Tewapueblot muodostuvat kahdesta sosiaalisesta ryhmästä, joita antropologit nimittävät puoliskoiksi. Puoliskon jäsenyys määräytyy isän mukaan vaikka nainen voi vaihtaa puoliskoaan menemällä naimisiin toista puoliskoa edustavan miehen kanssa. Puolen vuoden ajan pueblon velvollisuudet ovat Kesäihmisten käsissä, kun Talvi-ihmiset (toinen puolisko) ovat vastuussa velvollisuuksista toisen vuosipuoliskon aikana. Kaikissa puebloissa perhe on elämän perusta. Tewojen yhteisöissä korostetaan isän tai äidin asemaa, zunien ja hopien keskuudessa äidin suku on järjestelmän perusta.

Espanjalaisten tullessa karjanhoitajaintiaanit –cahitat, tarahumarat, pimat ja yumit – muodostivat laajimman alaryhmän lounaisalueilla, yli 50000 ihmistä eli noin kolme neljäsosaa lounaisalueiden asukkaista. He elivät laajalle levinneissä kylissä jokien varrella tai vedensaanniltaan turvatuissa vuoristossa tai erämaassa Etelä-Arizonassa ja Pohjois-Meksikossa. Kaikki maanviljelijäintiaanit halveksivat sosiaalisen aseman ja varakkuuden korostamista. Tärkeimmät uskonnolliset johtajat olivat pikemminkin Shamaaneja kuin pappeja. Maanviljelijäintiaanit jakautuvat kahteen ryhmään – utoatsteekkilaiseen ja hokanilaiseen.

Kaikki ovat kuulleet apasseista, mutta harvoilla on heistä muunlaista käsitystä kuin stereotyyppinen ”sotaisat rosvot”, jota niin monessa elokuvassa on esitetty. Se on kuitenkin hyvin yksipuolinen näkemys. Vaikka apassit olivat hurjia rosvoja ja syystäkin pelättyjä, heillä oli ja on yhä rikas kulttuuri jota ei ole tutkittu. Eteläiset athapaskanit eli apassit olivat uusia tulokkaita lounaisalueilla. He saapuivat juuri ennen eurooppalaisia. Suurin osa apasseista oli sukua pohjoisen athapaskanin puhujille. He elivät pienissä ryhmissä jotka perustuivat sukuihin ja viettivät puolittain paimentolaiselämää asuen väliaikaisissa tai vuodenaikaan liittyvissä asunnoissa. Heimoja ei ollut, toisin kuin Hollywood ja roskaromaanien kirjoittajat väittävät. Nykyään kuitenkin kukin ryhmä kutsuu itseään kansaksi.

Apassit voidaan jakaa maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen ryhmään. Idässä ovat jicarillat, mescalerot, lipat (jotka itse asiassa muodostavat eteläisten tasankojen ryhmän) ja chichuahua-apassit, lännessä ovat white mountain-, carrizo-, San Carlos-, Fort Apache-, pinal-, arvaipa-, Apache Peaks-, mazatzal-, tonto- ja cibecueryhmät, joita yhdessä kutsutaan läntisiksi apasseiksi, sekä navajot. Kaikille on yhteistä perusmaailmankatsomus, uskonnon suunta sekä mytologinen kierto.

Athapaskania puhuvat kansat olivat viimeinen suuri alkuperäisten amerikkalaisten ryhmä joka saapui lounaisalueelle ja viimeinen ryhmä joka joutui angloamerikkalaisten poliittisen vallan alle. He olivat alunperin kotoisin Koillis-Kanadasta ja Alaskasta ja siirtyivät lounaiseen 1300-luvun lopussa ja 1400-luvun alussa, juuri ennen espanjalaisten tuloa. Vuoteen 1600 mennessä lounaisalueella oli noin 15000 apassia.

Apassit elivät metsästyksellä ja keräilyllä. Saavuttuaan lounaisalueille he lisäsivät tähän ryöstöretket ja maanviljelyksen. Kaikki omaksuivat pian joko tasankointiaanien, pueblojen tai karjanhoitajaintiaanien tavat ja saivat mainetta hurjuudestaan. He ottivat myös nopeasti käyttöönsä hevosen. Suuri osa lounaisalueiden historiasta muodostuu apassien ryöstöretkistä ja pueblojen, pimojen, espanjalaisten ja angloamerikkalaisten kostoiskuista. Vuoteen 1700 mennessä suuri osa lounaisalueista oli yhtä aseistettua leiriä jossa taloudellisiin tekijöihin perustuvat liitot vaihtelivat. Jicarilla-apassit liittoutuivat espanjalaisten kanssa näiden sotiessa ranskalaisia ja pawneita vastaan. Jicarillojen kanssa liittoutuivat utet ja tewat ja erityisesti taot taistellakseen tasankojen comancheja ja kiowia vastaan. Kostoiskujen takia apassit itse asuivat suojatuilla ylämailla, kanjoneissa ja vuoristolaaksoissa. He elivät pienissä yhteisöissä jotka pystyivät liikkumaan nopeasti ja tilanne pysyi tuollaisena yli kaksi sataa vuotta kunnes viimeiset apassiryhmät kukistettiin 1880-luvun puolivälissä.

Apassien ryöstöretkiä eivät tehneet heimot vaan paikalliset ryhmät. Tätä voitaisiin melkein verrata sissisotaan. Tarkoituksena ei ollut tappaa. Apassimiehet eivät saavuttaneet mainetta tappamalla eivätkä koskaan ottaneet päänahkoja. He saivat kunniaa siitä, että toivat perheelleen ruokaa ja hevosia. Tarkoituksena oli välttää kahnauksia vihollisten kanssa. Apassien suhtautuminen sotaan erosi jyrkästi tasankointiaanien käsityksestä; mitään sotilasyhdyskuntia ei ollut, eikä ollut intoa puolustaa maata toivottomassa tilanteessa. Legendaariset hahmot kuten Geronimo, Naiche tai Cochise tulivat kuuluisiksi sen takia että he onnistuivat harhauttamaan Yhdysvaltojen ratsuväkeä. Heimojohtajien valta-asema luotiin vasta kun angloamerikkalainen poliittinen järjestelmä sai jalansijaa.

Jicarillat (joiden nimi tuli espanjalaisesta sanasta, joka tarkoittaa pienen korin punojaa) asuivat Uuden-Meksikon pohjoisosassa ja mescalerot (agavenkeräilijät) asuivat osavaltion etelä- ja keskiosissa. Jicarillat ja mescalerot asuivat perinteisesti tiipiissä. Hävittyään taistelun Kit Carsonia ja Yhdysvaltain armeijaa vastaan jicarillat joutuivat reservaattiin mescalerojen kanssa, mutta ne taistelivat jatkuvasti keskenään, niin että jicarilloille annettiin oma reservaatti perinteiselle kotiseudulleen vuonna 1887.

1890 mennessä esim. San Carlos apassit alkoivat kasvattaa karjaa. Englantilaiset karjatilalliset tunkeutuivat laittomasti San Carlosin maille ja ampuivat apassien karjaa. Vuoteen 1900 mennessä tilanne oli kriittinen, karjasota oli uhkaava ja armeija kutsuttiin apuun. Kesti vielä lähes 10 vuotta saada tilanne järjestykseen.

Navajot kutsuvat itseään nimellä dineh – kansa. Sana navajo on tewa-kieltä ”navahuu”, mikä tarkoittaa viljeltyä maata kuivassa joenuomassa. Pueblot ja espanjalaiset 1600-luvun kronikoitsijat erottivat navajot toisista apasseista jotka elivät länteen ja etelään Rio Grandesta, koska he olivat ”hyviä maanviljelijöitä”. Tämä menestyksekäs maanviljely huomattiin myös Yhdysvaltain armeijan raporteissa 150 vuotta myöhemmin. Nykyiset navajot ovat lampaankasvattajia ja kankaankutojia, mutta tämä sai alkunsa vasta kun heistä oli tullut maanviljelijöitä. Toisten apassien tavoin navajot tekivät ryöstöretkiä espanjalaisten ja pueblojen asuinalueille ryöstääkseen lampaita ja hevosia. He kehittivät nopeasti elämäntyylin joka perustui karjanhoitoon, maanviljelykseen ja ryöstelyyn ja sen takia he elivät puolipaimentolaiselämää.

Kun Yhdysvaltain hallitus liitti navajojen alueen Yhdysvaltoihin vuonna 1849, navajoja pelättiin sotaisana ja ryöstelevänä kansana. He eivät olleet järjestäytyneet heimoksi – jokainen yhteisö ja sukulaisryhmä oli itsenäinen. Monien vuosien ajan hallitus koetti lopettaa ryöstöretket jotta englantilaiset ja meksikolaiset karjatilalliset olisivat voineet asettua alueelle, mutta orjakauppiaiden jatkuvat ryöstöretket navajoperheisiin merkitsivät sitä että sotatoimet jatkuivat, sillä he halusivat pitää alueen sekasortoisessa tilassa voidakseen paremmin vangita navajoja.

Mescaleroja vastaan tehty sotaretki kesti viisi kuukautta vuonna 1862. Heidät siirrettiin uudelle sotilasalueelle Pecosjoelle nimeltä Fort Sumner (tai Bosque Redondo). Suurten tasankojen laidassa olevalla alueelle ei ollut polttopuita, hyvää juomavettä eikä viljelysmaata. Vuonna 1863 kenraali Carleton määräsi eversti Christopher Carsonin saartamaan navajot ja siirtämään heidät uuteen sotilasreservaattiin itäiseen Meksikoon. Sotilaat lähettivät rauhanneuvottelijoita muutamille ryhmille ja paikallisten johtajien luo. Nämä kehottivat hetiä muuttamaan; jos he kieltäytyivät, määräys oli siirtää heidät väkivalloin. Suurin osa navajoista jotka elivät hajanaisissa ryhmissä eivät koskaan kuulleetkaan uhkavaatimuksesta eikä kenraali Carleton yrittänytkään tavoittaa heitä. Sen sijaan hän lähetti Carsonin tuhoamaan navajojen taloudelliset olot. Utejen ja pueblojen sekä Uuden Meksikon sissien avulla Carson otti käyttöön poltetun maan taktiikan ja tuhosi näin maissipeltoja ja hedelmätarhoja, hoganeita, vesilähteitä ja karjaa. Yli tuhat navajoa kuoli, haavoittui tai joutui vangiksi. Navajoilla ei ollut paikkaa minne paeta eikä juuri syötävää, joten he antautuivat vuonna 1864. Kun yli 8000 navajoa oli antautunut, he aloittanut Pitkän Kävelyn, yhden navajojen historian synkimmistä tapahtumista. Yli kymmenen prosenttia vangeista kuoli matkalla Fort Sumneriin. Hevosia tai vaunuja ei ollut; ihmiset kävelivät yli 300 mailia. Ihmiset ammuttiin jos he valittivat väsymystä tai sairautta, synnyttävät naiset tapettiin.

Kaikki navajot eivät osallistuneet Pitkään Kävelyyn. Monet myytiin orjiksi, tai sitten he piileskelivät luoksepääsemättömissä paikoissa kuten Grand Canyonissa tai lyöttäytyivät yhteen muiden ryhmien kanssa. Niillejotka elivät Fort Sumnerissa aika oli epätoivon ja puutteen leimaamaa. Lisäksi koska navajot olivat joutuneet yhteen perivihollistensa mescalerojen kanssa, vihollisuuksia syntyi alinomaan. Kuivuus ja huonot viljelysmaat tuomitsivat reservaatin epäonnistumaan. Pitkän Kävelyn kauhut ja Fort Sumnerin vankeusajan kurjuus säilyivät navajojen historiassa ja tietoisuudessa pitkään.

Viisi vuotta myöhemmin navajot pääsivät takaisin kotiseuduilleen ja he kehittivät uusia selviytymiskeinoja. He ovat kuuluisia kutojia ja hopeaseppiä. Heimo kukoisti ja kasvoi niin, että nykyään navajot ovat väkirikkain intiaaniheimo Pohjois-Amerikassa, eivätkä kaikki voi elää maasta. Valitettavasti lampaista ja hevosista tuli niin suosittuja, ettei maaperä kestänyt niitä. 1930-luvulla maa oli niin eroosion vallassa että liittohallitus määräsi karjalaumoja pienennettäväksi, mikä oli murhenäytelmä navajoille.

Navajojen maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä – Maaihmiset (eli kuolevaiset) ja Pyhät ihmiset (yliluonnolliset olennot jotka ovat pyhiä, voimakkaita ja salaperäisiä). Navajot uskovat että maailma toimii tiettyjen sääntöjen mukaan joita sekä heidän, että Pyhien ihmisten on noudatettava. Jos sääntöjä noudatetaan, seurauksena on turvallinen, runsas, harmoninen ja kaunis maailma. Jos sääntöjä ei noudateta, jos sairaus tai loukkaantuminen kohtaa jotakin yksilöä, pidetään seremonioita joissa Pyhiä ihmisiä pyydetään palauttamaan maailman herkkä tasapaino. Näissä seremonioissa, jotka ovat hyvin mutkikkaita, tehdään hiekkamaalauksia ja rukoillaan ääneen. Maalaukset kuvaavat Pyhiä ihmisiä ja toimivat väliaikaisena alttarina. On yli 800 erilaista hiekkamaalausta ja niistä jokainen liittyy tiettyyn lauluun ja seremoniaan. Hiekkamaalaukset tehdään hoganissa, perhe-elämän keskuksessa.

Pohjoisempana asuvat utet ja paiutet – osa shoshonin puhujista, jotka muuttivat Kaliforniaan Coloradojoen varrelle. Ylämaan yumanit, etelässä chemehuevit ja joukko hiekkapapagoja, tohono o’odhameiden alaryhmä, serit ja ryhmät jotka elävät Baja Kaliforniassa. Tunnetuimmat heistä ovat serit. Vielä tänäkin päivänä nämä ryhmät elävät köyhyysrajalla elinkeinoinaan kalastus ja kilpikonnanmetsästys.

Nämä neljä mainittua lounaisalueiden perusryhmää voidaan tunnistaa muuttuneessa muodossa nykyään. Vaikka ovatkin eläneet eurooppalaisten yhteydessä kolmesataa vuotta, kolme neljännestä näistä ryhmistä ovat onnistuneet säilyttämään kulttuuri-identiteettinsä ja tunteensa maata kohtaan, joka säilyy rikkaassa suullisessa perinteessä. Intiaanit eivät kuitenkaan ole täysin kyenneet säilyttämään alkuperäisiä kulttuurejaan, eivätkä ole reagoineet samalla tavalla espanjalaisten, meksikolaisten ja angloamerikkalaisten yrityksiin mukauttaa heitä omiin yhteiskuntiinsa. Kaikki elävät osana angloamerikkalaista tai meksikolaista sosioekonomista järjestelmää ja ovat omien kulttuuriperinteidensä ohella omaksuneet osan eurooppalaisista tavoista. He ovat säilyttäneet etnisen identiteettinsä monilla tavoin, kuten tuottamalla omanlaistaan taidetta ja säilyttämällä tunteensa ja suhteensa ympäristöön muuttumattomana. Tämä yhteisyyden tunne maan kanssa on auttanut heitä pysyttelemään hengissä valloittajakulttuurien alistaminakin. Esimerkiksi zunit ovat sitä mieltä etteivät angloamerikkalaiset ja meksikolaiset kunnioita maat vaan riistävät sitä sen sijaan että tuntisivat kuuluvansa siihen. Maata ei voi hallita ja muuttaa, se on jotakin josta kaikki ihmiset ovat osa.

Amerikan intiaanien ajattelutapa on ymmärrettävä. Se ei erota älyllisiä, moraalisia, emotionaalisia, esteettisiä, taloudellisia ja muita asioita toisistaan. Kauneus on esineiden samoin kuin ihmistenkin luonteessa ja se on luonnollinen asiaintila. Maa on kaunista koska yliluonnolliset olennot tekivät siitä harmonisen, onnellisen ja terveellisen paikan. Jotta sen kauneus säilyisi esimerkiksi navajot tuntevat tarvetta ilmaista sitä teoilla, kuten luomalla taidetta. Maa tuottaa elämää, sen takia se on kaunista ja se tulee säilyttää.

Alkuperäiset amerikkalaiset kohtaavat monia haasteita. He elävät sekä syrjäisissä reservaateissa ja kaupungeissa, sillä he kuuluvat kahteen maailmaan ja heidän täytyy tulla toimeen niistä molemmissa. Eurooppalainen kulttuuri on muuttanut paljon alkuperäistä amerikkalaista elämäntyyliä, mutta epätasaisesti eikä koskaan täydellisesti. On paradoksaalista että kerran niin itsenäiset ja vauraat yhteisöt joutuvat elämään köyhissä oloissa runsauden maassa. Mutta lounaisalueiden intiaanit sopeutuvat, kuten ovat tehneet menneisyydessäkin ja heidän suhteensa maahan säilyy. Mikään kulttuuri ei ole staattinen, vaikka meillä onkin taipumus ajatella intiaaneja homogeenisenä ja menneisyyteen jähmettyneenä kansana. Mutta lounaisalueiden intiaanit eivät pidä itseään yhteiskunnan syrjäytyneinä jäseninä. Heillä on vahva tunne siitä keitä he ovat ja he tuntevat paikkansa monikulttuurisessa lounaisessa. He tietävät että heillä on paljon tarjottavaa toisille mikäli nämä vain suostuvat kuuntelemaan. Tämä rikas vuorovaikutus jatkuu tulevaisuudessakin.

LOUNAISALUEEN INTIAANIHEIMOT

Cocopat
Quechanit
Halchidhomat
Mohavet
Walapait
Havasupait
Yavapait
Maricopat
Papagot ja ylemmät pimat
Serit
Hopit
Läntiset Apassit
Chiricahua Apassit
Zunit
Rio Grande keresanit
Jemezit
Navajot
Tewat
Pohjoiset tiwat
Tanot
Pecosit
Eteläiset tiwat
Tompirot
Lagunat
Acomat
Pirot
Jucarilla apassit
Mescalero apassit
Jocomet ja janot
Sumat
Jumanot

Opatat
Eudevet
Jovat
Alemmat pimat
Yaquit
Guarijiot
Tarahumarat
Tubarit
Mayot
Conchot
Tobosot
Guasavet
Acaxeet
Xiximet
Tahuet
Tebehuanit
Zacatecit
Pamet
Karankawat
Nakipat
Paipait
Kiliwat
Cochimit
Guaycurat
Pericùt
– Lisäksi joitain huonommin tunnettuja heimoja rannikkotasangoilta ja sisämaasta.

Lähde: Suuri Intiaanikirja – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
(Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s