Luoteisrannikko

”Valkoihoiset uudisasukkaat ja heidän hallituksensa ottivat haltuunsa intiaaneille kuuluvat maat ja rajoittivat pääsyä näille alueille. Ensimmäinen kuvernööri — hyväksyi maan alkuperäiset nimet, mutta hänen seuraajansa kielsivät intiaaninimet kokonaan.”

LUOTEISRANNIKKO

LUOTEISRANNIKOLLA on lauhkea ilmasto ja se tarjoaa suuren valikoiman ravintoa. Useita erilaisia kulttuureja kehittyi Luoteisrannikolla Columbiajoesta Brittiläisen Kolumbian kautta aina Alaskan kaakkoisosan pannunkahvaan (Kanadan rajaa vasten) asti ulottuvalla alueella. Nämä kulttuurit ovat monessa suhteessa hyvinkin samanlaisia mutta erottuvat huomattavasti toisistaan joissakin asioissa. Kaikille tämän alueen kansoille kehittyi rikas seremoniaalinen ja henkinen elämä. Heidän taiteellinen luomiskykynsä oli valtava sisältäen lauluja, tansseja, legendoja ja näyttäviä filosofisesti vaikuttavia taideteoksia.

Luoteisrannikon alueella käytettiin useita erilaisia kieliä joihin kuhunkin liittyi alaosastoja ja murteita. Koska mitään suurempia poliittisia yksiköitä ei yksityisten kyläkuntien lisäksi ollut, nämä kulttuurit on nykyisin tavallisesti ryhmitelty kielten perusteella. Rannikon eteläinen osuus, mukaan luettuna mannermaa ja alempi Vancouverin saari, on rannikon salishien kotimaa. Nuu-cah-nulth kansa elää Vancouverin saaren rannikolla. Heitä kutsuttiin ennen nimellä Nootka, nimi, jota alun perin käytti kapteeni Cook. He ovat läheistä sukua makah-heimolle Olympian niemimaan kärjessä, Washingtonin osavaltiossa. Kansallinen heitä erottava raja on syntynyt vasta suhteellisen tuoreen lounaisrannikon historian aikana. Eteläisen kwakiutl-heimon kylät sijaitsevat Vancouverin saaren koillisosassa ja sitä vastaavassa mantereen osassa. Osat pohjoista kwakiutl-heimoa, jotka puhuvat erilaista murretta kuin eteläiset kwakiutlit ja joilla on eräitä poikkeavia kulttuurin piirteitä, asuvat Brittiläisen Kolumbian keskeisillä rannikkoalueilla. Naapurin, bella coola-kansan kieli on sukua salishille; he ovat alun perin siirtyneet etelästä Brittiläisen Kolumbian keskiosaan ja omaksuneet eräitä piirteitä keskiryhmien kulttuurista. Pitkin rannikkoa eteläisistä Nass- ja Skeena-joista pohjoiseen sijaitsevat tsimshian-kylät.

Kuningatar Charlotten saaret ovat haida-intiaanien kotimaa. Heidän suuret setripuiset kanoottinsa estävät heitä joutumasta eristyksiin. Muutamia vuosisatoja sitten ryhmä haidoja muutti pohjoiseen ja asettui paikkaan, joka nyt tunnetaan nimellä Walesin Prinssin saaren eteläosa Alaskassa. Heidät tunnetaan nyt nimellä Kaigani Haida ja he ovat säilyttäneet yhteyden sukulaisiinsa Charlotten saarilla. Kansallinen raja on sekä tuore että ylimalkainen. Tlingit-intiaanit elävät Kaakkois-Alaskassa pannunkahvan tienoilla. Jotkut ovat myös muuttaneet Brittiläisen Kolumbian sisäosiin. On korostettava, että luoteisrannikon intiaanit elävät edelleenkin tällä rannikolla ja ovat kulttuurillisesti ja poliittisesti aktiivisia. Luoteisrannikon asukkaat nauttivat suhteellisen suotuisista luonnon oloista verrattuna Pohjois-Amerikan moniin muihin alueisiin.

Vuotuinen lohen nousu tarjoaa varsin säännöllisen ravinnonlähteen. Lisäksi saadaan suuri valikoima muita kaloja, simpukoita ja meren nisäkkäitä, sekä kasveja, juuria ja marjoja ruokavalion täydennykseksi ja korvaamaan huonojen lohivuosien saalista. Ihmiset varastoivat kesällä korjaamaansa ruokaa talvea varten. Sen vuoksi heidän ei tarvinnut talvella kulkea ruoan perässä vaan he kykenivät muodostamaan pysyviä kyliä, kuten maanviljelijäkansat. On arvioitu että Brittiläisen Kolumbian rannikkoalueilla oli 1835 yli 46 700 intiaania. Asukasluku oli epäilemättä suurempi ennen valkoisten tautien tuloa. Alaskan kaakkoisosan alkuasukkaiden luvun arvioitiin olevan 12 000 ja jälleen voidaan sanoa sen olleen epäilemättä pienempi, kuin ennen eurooppalaisten tuloa. Ihmiset asuivat perinteisesti lukuisissa kylissä meren- tai sisämaan vesiväylien rannalla. Laajat suurperheet asuivat usein yhteisissä pitkissä taloissa, jotka oli rakennettu riviin rantaa pitkin. Kylät muodostivat pysyvän asutuksen, jossa asuttiin miespolvien ajan.

Kylät sijaitsivat aina veden rannalla, joko rannikolla tai joen varressa rannikon lähellä. Mereltä tuli ruoka, mutta myös aineet joita käytettiin vaatteiden ja työkalujen valmistamiseen – vuodat vaatteiden tekemiseksi, kuten myös luut, rakot ja jänteet. Myös suuret sademetsät olivat tärkeitä tälle kulttuurille. Puut, ennen kaikkea setri, antoivat materiaalin suuriin yhteisiin taloihin, tukeviin kanootteihin ja erilaisiin kotitaloudessa ja seremonioissa käytettäviin esineisiin. Naiset käyttivät setrin nilaa, juuria sekä versoja erittäin hyvien korien, viittojen, mattojen ja köysien punomiseen. Jotkut korit olivat niin tiiviitä, että ne pitivät vettä. Intiaanien teknologinen taitavuus teki mahdolliseksi hyödyntää vallitsevia olosuhteita. He rakensivat kanootteja levittäen ne toimivaan mittaan höyryn avulla.

Luoteisrannikon alue asutettiin todennäköisesti hyvin pian sen jälkeen kun rannikko paljastui jääkauden jääpeitteen alta joskus 9000 – 13 000 vuotta sitten. Maa ja vesi vaihtelivat jonkin aikaa ennen kuin nykyinen asetelma syntyi. Ensimmäisen ihmisasutuksen muodostivat paimentolaiskansat, mutta kun kasvillisuus ja eläimistö rupesi muistuttamaan nykyistä, he kehittivät ruoan varastointitekniikan, joka teki pysyvän asutuksen mahdolliseksi. Arkeologiset löydöt todistavat että nykyistä kulttuuria vastaavat piirteet olivat jo pitkälle kehittyneitä ainakin tuhat viisisataa vuotta sitten ja mahdollisesti paljon sitä aikaisemminkin. Luoteisrannikon intiaanit kävivät kauppaa muiden rannikon ryhmien kanssa ja myös sisämaahan päin jo ennen eurooppalaisten saapumista.

Tlingitien, haidojen ja tsimshianien joukossa pohjoisella rannikon osalla vallitsi naisvaltainen yhteiskuntajärjestys ja lapset perivät äitinsä kautta. Myös johtajaa saattoi seurata hänen poikansa asemesta hänen sisarensa ja poikien koulutuksesta huolehtivat usein heidän enonsa. Pohjoisissa ryhmissä joissa oli naisvaltainen yhteiskunta, sukulaisuuteen perustuvat sosiaaliset ryhmät olivat erittäin tärkeitä. Esimerkiksi tlingitit jakaantuivat kahteen perusryhmään periytymisen kannalta, joita kutsuttiin ”osuuksiksi”. Toisen nimi oli Korppi ja toisen Susi (joskus myös Kotka). Jokainen yhteiskunnan jäsen kuului joko Korpin tai Suden osuuteen, ja ihmiset saivat naida vain vastakkaisen osuuden jäsenen. Koska kyseessä oli naisvaltainen yhteiskunta, lapset kuuluivat aina äitinsä osuuteen ja olivat niin ollen eri ryhmää kuin isänsä. Kumpikin osuus oli jaettu pienempiin alaryhmiin, joita antropologit kutsuvat klaaneiksi. Korppiryhmään kuului noin 27 klaania. Kaikissa kylissä oli johtaja jokaista siellä elävää klaania varten. Monilla klaaneilla oli haaroja useissa kylissä, mutta johtajuus oli aina paikallinen. Samanlainen sosiaalinen organisaatio kuin haidoilla ja tsimshianeilla esiintyi myös eräillä klaaneilla pohjoisessa kwakiutl-heimossa. Alemman rannikon ryhmien joukossa -eteläinen kwakiutl, nuu-khah-nult, bella coola ja rannikon salish-ryhmät, perimys seurasi molempia vanhempia.

Kaikkina vuodenaikoina luoteisrannikon asukkaat ympäröivät itsensä taiteellisin ilmaisuin. ”Taiteen” ja ”päivittäisen elämän” välillä ei ollut mitään selvää rajaa, niin kuin pyrkii tänä päivänä olemaan länsimaisissa kulttuureissa. Luoteisrannikon taide oli toimivaa taidetta, tarkoitettu palvelemaan käytäntöä tai välittämään tietoa. Taide ulottui kauas esteettisten tarkoitusten taakse ja oli tarkoitettu paljon muuhunkin kuin herättämään mietteitä. Luoteisrannikon kansat koristelivat työkalunsa ja päivittäiset käyttöesineensä ja loivat näyttäviä ja dramaattisia mestariluomuksia klaanin tunnuksiksi tai tansseja varten. Naiset kutoivat kasvi- ja eläinkuiduista koristellen vaatteensa, mattonsa ja huopansa huolellisesti tehdyin kuvioin. Toteemipaalujen, naamioiden ja muiden sellaisten taide-esineiden tekijät oppivat taitonsa veistäjämestarien oppipoikina. Luoteisrannikon intiaanitaide on nykyisin kansainvälisesti hyvin tunnettua. Useimmat ihmiset kytkevät sen mielessään joko rannikon pohjoisten osien voimakkaasti kuvioituun ornamenttitaiteeseen tai eteläisten kwakiutlien dramaattisiin ja värikkäisiin tanssinaamioihin. Eräät piirteet ovat yhteisiä koko rannikon alueelle, eräät taas ovat alueellisesti toisista poikkeavia.

Väripigmentit maaleja varten saatiin mineraaleista, kuten punaisesta okrasta ja kuparista, jotka sekoitettiin kalan maidista tehtyyn liuokseen. Myöhemmin taiteilijat ottivat käyttöön kaupallisia pigmenttejä, joita saatiin vaihtokaupalla. Talojen etuseiniin ja kanootteihin maalattiin kuvia. Suuret varastoarkut olivat usein maalattuja tai sekä maalattuja että kaiverruksin koristeltuja. Kudotuissa hatuissa oli joskus maalattuja kuvia, mikä osoittaa nais- ja miespuolisten taiteilijoiden yhteistyötä. Puisten ruokakulhojen ja rasva-astioiden pintaan oli usein kaiverrettu kaksiulotteisia kuvioita, ja ruokailuvälineet, kuten marjalusikat, olivat usein maalattuja ja kaiverrettuja. Myös seremonioissa käytetyt esineet, kuten naamiot, olivat maalattuja.

Kautta rannikon naiset olivat taitavia kutomaan koreja, mattoja, hattuja ja viittoja kasvikuiduista. Useimmiten käytettiin setripuun nilaa, setrin juuria, kuusen juuria ja heiniä. Punonta oli tavallisin tekniikka, vaikkakin sisämaan salish-kylien naiset tekivät myös kierrettyjä koreja. Värjättyjä ruohoja tai muuta värjättyä kasvikuitua lisättiin valmistusprosessin aikana muodostamaan koristeellisia kuvia, tavallisimmin geometrisiä kuvioita. Koristelu ja korien muodot vaihtelivat jonkin verran alueelta toiselle. Kahdeksannellatoista vuosisadalla nuu-chah-nultit kutoivat erityisen selvästi kartion muotoisia hattuja, joihin oli kuvattu valaanpyynnin näkymiä. Yhdessä läheisten sukulaistensa makahien kanssa he olivat ainoita, jotka pyydystivät valaita, joten valaanpyyntiä kuvaavia hattuja on vain tällä alueella.

Todella suuri osa taiteesta viittaa alkukantaisiin aikoihin, jolloin raja ihmisen, henkien ja eläinten välillä oli liukuvampi kuin nykyisin. Sinä aikana eläimet voivat naida ihmisiä ja joskus henget muunsivat itsensä eläimestä ihmisen muotoon. Ihmiset, joilla oli tämän tapaisia kokemuksia eläimistä ja hengistä voivat vaatia oikeutta käyttää eläimen kuvaa tunnuksenaan ja siirtää tämän tunnuksen myös jälkeläisilleen.

Tunnusmerkkejä käytettiin erilaisissa tilaisuuksissa. Tanssissa käytetyt naamiot kaiverrettiin merkkien muotoon. Luultavasti parhaiten tunnettu tunnuksen muoto on toteemipaalu, joka on muodostunut nykyisen luoteisrannikon symboliksi. Yleisestä uskomuksesta poiketen niitä ei veistetty kaikkialla rannikolla vaan ne olivat tavallisimpia alemmilla tlingiteillä, haidoilla, tsimshianeilla ja kwaikutl-kansalla. Melkein kaikki oppineet ovat nykyisin sitä mieltä, että toteemipaalujen veistäminen oli hyvin kehittynyt taidemuoto ennen eurooppalaisten saapumista.

Toteemipaaluja oli monta eri tyyppiä vaihdellen kooltaan käyttötarkoituksen mukaan. Korkea-arvoisen henkilön kuollessa usein hänen seuraajansa tai muut perheenjäsenet pystyttivät paalun hänen kunniakseen. Paalu esitti tunnuskuvioita, jotka liittyivät hänen menneisyyteensä. Toiset paalut, joita sanottiin etupaaluiksi, seisoivat talon etuseinää vasten esittäen siinä asuvan perheen tunnuksia. Sisäpilarit, jotka olivat lyhyempiä kuin etupaalut tai muistopaalut, kannattivat talon kurkihirsiä.

Joillakin rannikon alueilla, erityisesti haidojen parissa, ihmisen jäännökset sijoitettiin hautalaatikoihin hautapaalun päähän. Hautapaalut olivat varsin lyhyitä ja niihin oli kuvattu vain yksi tai kaksi tärkeintä tunnusta. Niillä rannikon alueilla, jossa vainajat haudattiin, sijoitettiin haudan merkiksi usein veistetty kuva. Vapaasti seisovia, ihmistä kuvaavia veistoksia, niin kutsuttuja tervetuloakuvia sijoitettiin joskus, erityisesti luoteisrannikon eteläosissa, kylän rannoille tervehtimään tulijoita.

Rituaalinen taide liittyi myös shamaanien tai henkiparantajien muodostamaan pieneen yhteiskunnan osaan. Näillä henkilöillä oli erityisiä voimia ihmisen tai henkien välisen rajan ylittämiseen ja kommunikointiin suoraan henkien kanssa. He käyttivät voimiaan sairaiden parantamiseen tai tulevien tapahtumien ennustamiseen. Jokaisella shamaanilla oli henkilökohtainen auttava henki tai joukko auttajia, sekä henkilökohtainen kokoelma taide-esineitä, joita käytettiin näiden auttavien voimien kutsumiseen. Shamaanin taide-esineet oli usein kätketty kylän ulkopuolelle, koska niiden voimat voivat aiheuttaa vaaraa.

Varhaisin muistiin merkitty kohtaaminen luoteisrannikon intiaanien ja eurooppalaisten kesken tapahtui 1714, kun venäläinen tutkimusmatkailija Chirikov käväisi rannalla kaakkois-Alaskan alueella lähellä nykyistä Sitkaa. Seuraava kirjattu yhteys tapahtui 1774, kun espanjalainen tutkimusmatkailija Perez saapui Kuningatar Charlotten saarille ja kävi kauppaa haida-intiaanien kanssa. Pereziä seurasi toinen espanjalainen retkikunta vuotta myöhemmin, sekä englantilainen James Cook 1778.
Luoteisrannikon intiaanit olivat tottuneita kauppaan muiden intiaanien kanssa, ja olivat kiinnostuneita eurooppalaisten tuomista materiaaleista. Eurooppalaisten kanssa käydyn kaupan alkamisaikoina rauta – varsinkin rauta, jossa oli terä – oli erityisen kysyttyä. Vastavuoroon intiaanit toimittivat ruokaa ja turkiksia, varsinkin merisaukon paksua turkista. Kapteeni Cook havaitsi, että he voivat myydä merisaukon turkiksia Kiinaan erittäin kannattavasti. Tämä asia tuli yleiseen tietoon 1784, kun retkikunnan raportit julkistettiin ja investoijat ryhtyivät tukemaan kauppamatkoja luoteisrannikolle. Hyvin nopeasti luoteisrannikko muodostui kauppakeskukseksi eurooppalaisten ja itäisten Yhdysvaltojen kanssa ja luoteisrannikon intiaanit ryhtyivät aktiivisesti kauppaamaan merisaukon turkkeja. Vuoteen 1820 mennessä nämä pienet vesieläimet olivat käytännöllisesti katsoen hävinneet.

Merellinen turkiskauppa vaikutti asukkaiden elämään monin tavoin. Myöskään väkivaltaisilta tapauksilta ei säästytty; purjelaivat oil aina aseistettu tykein ja kulttuuri- tai kielieroista johtuva väärinkäsitys saattoi johtaa molemminpuoliseen tragediaan. Turkiskauppiaat toivat vahingossa myös tauteja, kuten isorokkoa ja koska alkuasukkailla ei ollut luonnollista vastustuskykyä, taudit iskivät raskaasti. Kauppiaat toivat myös tuliaseita; vieläkin on epäselvää lisäsivätkö ne kuolemantapauksia heimojen välisissä sodissa.

Kauppa saattoi jonkin verran järkyttää sosiaalisia rakenteita, koska se teki laajemmalle ihmisjoukolle mahdolliseksi varakkuuden saavuttamisen. Kuitenkaan se ei heikentänyt kansallista kulttuuria vaan jossakin määrin jopa vahvisti sitä.

Tilanne alkoi muuttua kun euroamerikkalaiset uudisasukkaat saapuivat luoteisrannikolle. Uudisasukkaat tulivat pysyviksi asukkaiksi ja he halusivat maata, joka kuului intiaaneille. Tällaista kehitystä tapahtui eri aikoihin eri kohdissa rannikkoa. Lukuun ottamatta Sitkan aluetta, jossa venäläisillä oli Uuden Arkangelin siirtokunta, ei Alaskassa koettu suurta painetta uudisasukkaista ennen kuin Alaska siirrettiin Yhdysvalloille 1867. Brittiläisen Kolumbian eteläosassa paine tuntui jonkin verran aikaisemmin. 1849 Britannian hallitus alkoi rohkaista Vancouverin saaren asuttamista estääkseen Yhdysvaltoja vaatimasta sitä itselleen. 1850 tehtiin joitakin sopimuksia intiaanien ja Brittiläisen Kolumbian välillä. Tämän jälkeen reservaatteja muodostettiin ilman sopimuksia. Valkoiset uudisasukkaat ja heidän hallituksensa ottivat haltuunsa intiaaneille kuuluneet maat ja rajoittivat heidän pääsyään niille. Tykkiveneet partioivat rannikolla valmiina ampumaan alkuasukaskyliä jos näkivät merkkejä kapinoimisesta. Ensimmäinen kuvernööri James Douglas oli hyväksynyt maan alkuperäisnimet, mutta hänen seuraajansa kielsivät intiaaneilla milloinkaan olleen nimiä. Vielä vuonna 1990 ovat intiaanien asutusasiat Brittiläisessä Kolumbiassa ratkaisematta.

Kun valkoiset uudisasukkaat ottivat haltuunsa intiaanien maat ja valkoisten teollisuus valtasi kalastukseen sopivat virrat ja ravinnon lähteet, intiaaneille muodostui vaikeammaksi jatkaa täysin perinteistä talouttaan, joten mahdollisuus palkkatöihin muodostui heille entistäkin tärkeämmäksi. Lähetystyöntekijät voivat auttaa heitä tarvittavien taitojen hankkimisessa ja valmistaa heitä toimimaan yhteiskunnassa, jossa valkoihoiset olivat valmiita riistämään heitä. Vaikka lähetyssaarnaajia on usein syytetty patriarkaalisuudesta, suvaitsemattomuudesta ja tavallisesti diktatorisesta asenteesta, he kuitenkin välittivät siitä että intiaanit selviäisivät ja uskoivat, että sillä kertaa heidän toimintansa auttoivat intiaaneja.

Lähetyssaarnaajat ja hallituksen virkamiehet tekivät kuitenkin paljon enemmän kuin vain opettivat englantia. He olivat myös sitä mieltä, että perinteinen alkuasukaskulttuuri oli parhaimmillaankin ”pakanallista” ja huonoimmillaan turmeltunutta. He aloittivat aktiivisen kampanjan estääkseen intiaaneja harjoittamasta omaa kulttuuriaan ja siirtämästä sitä perintönä lapsilleen. Usein he veivät lapset väkisin vanhemmiltaan ja kylistään kasvattaen heidät alueellisissa kouluissa, missä oman kielen puhumisesta ja oman kulttuurin noudattamisesta rangaistiin.
Maan haltuun ottamisen ja äärettömän voimakkaan kulttuurisen sorron lisäksi valkoinen uudisasutus aiheutti toisenkin murskaavan iskun alkuasukkaiden yhteiskunnille. Se oli tautien ja alkoholin tulo. Ongelmat, jotka kehittyivät jo merellisen turkiskaupan aikana, lisääntyivät eksponentiaalisesti valkoisen uudisasutuksen myötä. Kun valkoisten määrä alueella jatkuvasti lisääntyi, tuli lisää tauteja. Yhtä paljon vaikutti, että alkuasukkaat monista Brittiläisen Kolumbian kylistä alkoivat kerääntyä yhteen kaupunkiin, joten kaupungissa puhjennut epidemia saattoi levitä koko alueelle.

Näin tapahtui todella vuonna 1862, kun San Franciscosta saapunut laiva toi isorokon Victoriaan. Kun kaupungin ulkopuolelle leiriytyneet intiaanit saivat taudin, ajoivat valkoiset heidät pois. He palasivat kotikyliinsä tuoden tietämättään taudin siemenen mukanaan. Traaginen epidemia pyyhkäisi kerralla pois vähintään kolmanneksen Brittiläisen Kolumbian intiaaniväestöstä ja joillakin rannikon alueilla kylät olivat täysin hävinneet. Isorokon lisäksi muut taudit, kuten tuhkarokko, influenssa, tuberkuloosi, sukupuolitaudit ja alkoholismi aiheuttivat vakavia häiriöitä alkuasukasyhdyskunnille. Lyhyenä ajanjaksona jokaiselta alkuasukkaalta oli jokseenkin varmasti kuollut ystäviä tai sukulaisia. Johtuen sosiaalisesta hajoamisesta ihmiset kerääntyivät muutamiin rannikon kyliin. Hajoamisen seurauksena kulttuurin sorto johti helpommin tuloksiin.

Brittiläisessä Kolumbiassa intiaaneja voitiin rankaista ja rankaistiinkin seremonioittensa jatkamisesta. Tämä koski erityisesti eteläisen kwakiutl-alueen kansaa, joka jatkoi seremonioitaan aktiivisemmin kuin useimmat muut. Kulttuurivainot yhdessä muiden intiaaniyhteisöjä hajottavien toimien kanssa johtivat aina vain harvempiin seremonioihin. Tilaisuudet, joissa tarvittiin perinteistä taidetta, vähenivät ja yhä vähemmän seremoniaalisia taideteoksia tehtiin.

Alkaen 1870-luvulta Pohjois-Amerikan ja Euroopan museot kiinnostuivat voimakkaasti luoteisrannikon intiaanitaiteen keräämisestä. Museoiden intendentit kuvittelivat virheellisesti, että nämä kulttuurit eivät säilyisi hengissä ja tahtoivat koota tieteellistä aineistoa niin kauan kuin se oli mahdollista. He lähettivät keräilijöitä luoteisrannikolle tekemään näitä kulttuureja edustavia kokoelmia. Keräilijät ostivat taideteoksia alkuasukkailta, jotka eivät enää käyttäneet niitä seremonioissaan ja jotka tarvitsivat rahaa. Usein keräilijät ottivat taidetta haudoista ilman lupaa. Muutamassa kymmenessä vuodessa valtava määrä taidetta ja toteemipaaluja vietiin luoteisrannikolta.

Huolimatta ankarasta kulttuurivainosta ja sosiaalisesta hajaannuksesta alkuperäisväestö säilytti etnisen yhtenäisyyden tunteensa ja kulttuuriset arvonsa. Nämä arvot säilyivät vaikka, seremoniat oli estetty. Tänään, kun kansalaisoikeudet ja ihmisoikeudet hyväksytään laajemmin, luoteisrannikon alkuperäiskansat ovat ottamassa uudelleen käyttöön perinteisiä seremonioitaan ja harjoittavat jälleen kulttuurinsa ilmaisuja avoimesti. Taiteilijat ovat jälleen aktiivisia noudattaen perinteisiä taidemuotoja tehdessään esineitä myytäviksi taidekokoelmiin tai käytettäviksi heidän omissa seremonioissaan. Intiaanit ovat myös poliittisesti hyvin järjestäytyneitä ja hakevat edelleen hyvitystä menneisyydessä kokemiinsa epäoikeudenmukaisuuksiin. Heidän osansa ympäristötoiminnassa on voimakas, sillä heidän kulttuurinsa säilyminen on kiinteästi sidottu metsien säilyttämiseen heidän perinteisessä kotimaassaan luoteisrannikolla.

Lähde: Suuri Intiaanikirja – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
(Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s