Subarktiset alueet

”Etelässä ja idässä perinteisillä chippewa- ja montagnais/naskapi-alueilla täysveriset ja mestitsit kaikki kertoivat samaa tarinaa: ”Majavat häviävät nopeasti, suurilta alueilta ne ovat jo hävinneet”.”

SUBARKTINEN ALUE

Tämä valtava alue ulottuu Pohjois-Amerikan mantereen yli Labradorin niemimaalta idässä (Newfoundland mukaan luettuna) kaartuen etelään Hudsonlahden tienoilla ja sitten länteen Alaskaan. Sen kokonaispinta-ala on noin kaksi miljoonaa neliömailia (n. 5,5 miljoonaa neliökilometriä), ja siellä oli noin 60 000 athapaskan ja algonkinin kieltä puhuvaa asukasta.

Vaikkakin ilmasto-olosuhteet subarktisella vyöhykkeellä näyttävät olevan suurilla alueilla samankaltaiset, maasto on vaihtelevaa. Hallitsevinta on kuitenkin avoin, metsäinen tundra, hajanaisia kitukasvuisia puita, joka pohjoisessa rajoittuu vuoristoiseen arktiseen tundraan ja etelässä pohjoisiin metsiin tai preeria-alueeseen, joka muodostuu suurilehtisistä puista hajallaan pitkin valtavia ruohikkomaita.

Suunnilleen länteen Churchilljoesta, Hudsonlahden Manitoba-rannikolla asuivat athapaskania puhuvat, ja siitä itään päin algonkinin kieltä puhuvat kansat. Menestyäkseen kalastuksessa ja metsästyksessä pienet ryhmät erillisistä perheistä, joita yhdisti yhteinen murre, elivät yhdessä ja seurailivat riistan liikkeitä. Vain varsin lyhyenä kesäaikana kohtasivat nämä erilliset ryhmät hetkellisesti toisensa osoittaen näin jonkinlaista heimosolidarisuutta. Athanpaskankielisiä olivat tanaina-, tanana-, kutchin-, han-, sisämaan tlingit- ja tahltan-heimot. Haret ja vuoristointiaanit luoteessa, sekä yellowknifet, dogribit, slaveyt, beaverit ja chippewat asuivat itään ja etelään Great Bear- ja Great Slavejärvistä. Algonkinit, kuten strongwoods cree-, länsimetsän cree- ja rocky cree-heimot asustivat itään ja etelään Slave- ja Athapaskaneista. Laajassa kaaressa itään ohi Winnibegjärven nykypäivien Manitobaan ulottuivat swampy cree-, pohjoinen ojibwa-, saulteaux- ja läntinen keskus-cree-heimot, joiden alueet rajoittuivat Hudson- ja Jameslahteen. Näistä lahdista ja St Lawrencejoesta pohjoiseen olivat itäinen cree-, attikamek-, naskapi- ja montagnais-heimot, kahden viimemainitun alueen ulottuessa Labradorin merelle. Johtuen subarktisen alueen valtavasta laajuudesta, se on edelleen jaettu pienempiin osiin kuten Yukon, Mackenzie, keskusalue (rajoittuen Hudsonlahden eteläosaan) ja itäinen alue Labradorin niemimaalla. Ihmisten elintavat olivat varsin samankaltaisia, kukaan ei esimerkiksi harjoittanut maanviljelystä, vaan kaikki olivat metsästäjiä ja kalastajia ja heimojen yhtenäisyys oli minimaalinen.

Subarktisen alueen väestön huomattava piirre oli henkilökohtaiselle itsenäisyydelle annettu suuri arvo, joka johti suuressa määrin ei-agressiiviseen käyttäytymiseen henkilöiden välisissä suhteissa. Se johti painostuksen välttämiseen ja toisen henkilön toimintavapauden kunnioittamiseen. Vanhemmat ulottivat tämän käyttäytymisen myös lapsiinsa, mikä johti voimakkaaseen itseluottamukseen ja aloitekykyyn, piirteisiin, jotka ovat tärkeitä harmonisen elämän kannalta löyhien perhesiteiden vallitessa. Toinen subarktinen piirre oli eräänlainen sisäänrakennettu symbolinen varoitus siitä, että itsenäisyyttä ei sopinut viedä liian pitkälle. Tieto kulki heimon mytologian avulla ja varoitti liiaksi eristäytymästä yhteisön elämästä, viitaten sellaisiin yksinäisiin metsän kulkijoihin, kuten creet, saulteaux windicot (ihmissyöjät) ja kutchinien ”pensasmiehet”.

Subarktisten kansojen valtava itseluottamus ja aloitekyky korostuu erikoisessa tapauksessa, joka liittyy Kanadan turkiskaupan varhaiseen historiaan, josta Samuel Hearne raportoi 1770. Hän johti Fort Churchillin tukikohdasta Hudsonlahdelta lähtenyttä retkikuntaa, joka tutki Copperminejokea itään Great Slavejärvestä. Paluumatkallaan he tapasivat dogrib-naisen, joka oli paennut cree-heimoon kuuluvilta vangitsijoiltaan. Ollessaan yksin noin seitsemän kuukautta hän oli rakentanut itselleen pienen suojan, tehnyt ansoja jänisten pyydystämiseen (nk. lumikenkäjänis), tehnyt itselleen lumikengät ja aloittanut verkon kutomisen odotellessaan kevätsulaa, mutta olikin koristellut turkisvaatteitaan. Hearne, ilmeisesti tämän neuvokkaan ja rohkean naisen innoittamana kirjoitti: ”On tuskin mahdollista ymmärtää, että joku henkilö niin yksinäisessä tilanteessa voisi toimia niin hallitusti… kaikki hänen vaatteensa, vaikkakin olivat todelliseen käyttöön suunniteltuja, osoittivat erinomaista makua ja olivat suuresti vaihtelevin ornamentein koristeltuja… mikä teki koko hänen vaatetuksensa erittäin miellyttäväksi… (Hearne, 1958;169).

Tavallisin asumuksen muoto, kartiomainen teltta – algonkinia puhuvien ryhmien ”wigwam” – joka muistuttaa ylätasangon tiipiitä, on peitetty Amerikan-hirven tai karibun nahalla tundralla sekä metsäalueella puun kuorilla. Creet käyttivät joskus kupolin muotoisia majoja, jotka katettiin koivun tuohella, kun taas kutchinit, joilla oli käytettävissä rajoitetusti koivua, käyttivät samankaltaisia kupoleita katettuna vuodilla. Sekä kartiomaisissa, että kupolimajoissa tulisija oli keskellä; poikkeus oli itäisen cree-heimon shabúktowan, ”talo, jonka läpi voi kävellä ”, ja joka muistutti kahta yhteen rakennettua wigwamia, jossa tulisija oli molemmilla puolilla ja savuaukko kummankin tulisijan yläpuolella. Rakennettaessa kartiomainen maja kaksi riukua asetettiin maahan ristiin ja sidottiin yhteen. Kolmas riuku asetettiin näiden liitokseen ja sidottiin kiinni. Näin syntynyt kolmijalka kohotettiin vetämällä jalkoja lähemmäs toisiaan, jolloin liitoskohta nousi ylös ja sivut muodostuivat jyrkiksi. Lisää riukuja asetettiin välille tukemaan nahka- tai tuohikatetta. Viimemainitussa tapauksessa tuohi oli n. metrin levyisinä rullina, joiden pituus vaihteli riippuen niiden asemasta kartiomaisella rungolla. Kun puun kuori oli paikoillaan, asetettiin lisää riukuja sen päälle ankkuroimaan katetta. Nahkaiset wigwamit tehtiin samalla tavalla, poiketen siis ylätasangon tiipiistä, jossa tavallisesti oli yhtenäiseksi ommeltu peite, joten ankkuririukuja ei tarvittu.

Karibu ja Amerikan-hirvi, tärkeimmät suuret ruokaeläimet, olivat pohjoisessa ”paljaan maan karibuita” harvoista vaivaismetsistä ja läheiseltä tundralta, ja etelässä ja kautta pohjolan metsäalueiden esiintyi metsäkaribuita ja Amerikan-hirviä, sekä joitakin metsäpuhveleita. Chippewa-heimon tekniikka karibun metsästyksessä oli ajaa ne paaluista ja pensaista tehdyn 15 – 20 metrin levyisen nielun läpi pyöreään aitaukseen, jonka läpimitta saattoi olla 500 metriä. Aitauksen muodosti tiivis pensasmassa, jossa oleviin aukkoihin oli pingotettu ansalankoja. Niihin tarttuneet karibut surmattiin keihäillä kun taas irralleen jääneet ammuttiin nuolilla.

Valtava Amerikan-hirvi ei sen sijaan liikkunut laumoissa, joten täytyi käyttää toisenlaista tekniikkaa, joka perustui eläimen käyttäytymisen tarkkaan havainnointiin. Saadakseen vainun mahdollisista sitä seuraavista pedoista, hirvi yleensä kääntyy ruokailtuaan takaisin tulosuuntaansa, asettuen levolle paikkaan, joka on tuulen alla sen entiseltä kulkureitiltä. Ottaen huomioon tämän käyttäytymispiirteen intiaanimetsästäjä välttää hirven jälkien seuraamista. Sen sijaan hän tekee puoliympyrän muotoisen kaaren tuulen alle ja kun hirvi kääntyy takaisin, metsästäjä voi täsmällisesti paikallistaa sen. Pariutumisaikaan Amerikan-hirveä voitiin houkutella tuohesta tehdyllä hirvitorvella, ja myöhään talvella vaikeuttaa niiden liikkumista ajamalla ne syvään lumeen, jossa ne voitiin keihästää.

Vuotien parkitseminen oli tärkeä osa subarktista teknologiaa ja chippewain tapauksessa karibu oli koko heidän aineellisen kulttuurinsa keskeisin tekijä. Kun miehet pyydystivät, teurastivat ja nylkivät sen, tuli rasittava parkitsemisprosessi naisten tehtäväksi. Toisin kuin puhvelin ja hirven nahat, jotka venytettiin tai pingotettiin naulaamalla, chippewa-naiset pingottivat ”tuoreen” taljan tukin päälle ja raaputtivat lihan sisäpuolelta luutyökalulla, jossa oli hammastettu terä. Sen jälkeen vuota liotettiin vedessä useita päiviä, jolloin karva irtaantui niin, että se voitiin helpommin poistaa luisella lastalla. Karibun aivot otettiin kallon sisältä ja sekoitettiin veteen, jolloin saatiin saippuamainen aine, joka työstettiin vuotaan vuoroon kastelemalla, vuoroon kaapimalla. Prosessin tämä vaihe piti tehdä erittäin huolellisesti, varmistaen, että koko vuota oli märkä, sillä tässä vaiheessa tapahtui kemiallinen reaktio, joka teki vuodan säilyväksi ja esti sen myöhemmin pilaantumisen. Sitten vuota pingotettiin kuivumaan, mitä usein myös jäätyminen edisti. Sen jälkeen vuota kasteltiin jälleen ja pestiin pois reagoimaton parkitsemisliuos. Sen jälkeen se tehtiin käyttökelpoiseksi viimeisen kuivumisvaiheen aikana vetämällä se paalun päälle ja työstämällä sitä käsin. Vuodalle saatiin miellyttävä ruskea väri savustamalla sitä kolmijalan varassa lehtipuuvalkealla, jota tukahdutettiin sammalella. Tämä prosessi teki vuodan myös osittain vedenpitäväksi – johtuen impregnoivista aineista – sekä sääskiä ja kärpäsiä karkottavaksi.

Vaikkakin subarktisella alueella oli erilaisia nimityksiä vuodenajoille ja kuukausille, vuotuinen kierto on varsin tyypillinen painottaen eri vuodenaikojen tärkeitä tapahtumia, kasvillisuuden versominen, kukinta, lehtien ja hedelmien kehittyminen, eläinten ja lintujen sulkasato, vaellukset ja parittelu, sekä jokien jäätyminen. Tammikuun alku oheisessa taulukossa viittaa talveen ”vanhana ukkona”, joka aiheutti pinjan neulasten tippumisen, muodostaen lumipeitteen juuri kun wigwamin lattialle saatiin pinjanoksat vuoteiksi, tapahtuma, jota usein kutsuttiin ”varpujen levittämiseksi”.

Creet jakoivat vuoden kahdeksaan vuodenaikaan ja kahteentoista kuukauteen aikaansaaden selvästi määritellyn kierron, joka on kuvattu oheisessa taulukossa.

Pitkien toimettomien kausien aikana tarinoitsijat kertoivat legendoja ja pitivät yllä heimon suullista kirjallisuutta. Montagnais-naskapi-metsästäjät tai shamaanit saattoivat arvioida suunnitelmiaan, tulkita unia tai järjestää keskusteluja scapulimancy-rituaaleissa, joissa hirven, karibun tai jäniksen lapaluita pidettiin tulen yllä. Kuumuuden aiheuttamia halkeamia, mustuneita pisteitä ja murtumia tulkittiin taidolla, joka oli suorassa suhteessa tulkitsijan nerokkuuteen. Tapa on ikivanha ja se on säilynyt edelleen.

Metsän kulkijoiden yksinäisiä henkiä – ihmissyöjiä ja pensasmiehiä – koskevien puheiden lisäksi sanottiin myös henkien risteilevän taivaalla. Kuvatessaan matkoja kahden swampy-cree kumppanin kanssa eräs kokenut havaitsija kertoi, että nähdessään revontulia toinen huomautti: ”Choepilla (hengillä) on hyvä olla tänään… Katsokaa kuinka entisten ystäviemme henget tanssivat… Me kutsumme sitä nimellä Pahkukkar-nemichik – henkien tanssi!”

Joutuessaan tekemisiin yliluonnollisen kanssa, itäiset creet, kuten useimmat muutkin subarktisen alueen ryhmät, tunnistivat valtavan riippuvuutensa metsästyksen annista. Tätä kuvaa myös uhrien antaminen niiden eläinten puolesta, joita heidän piti elääkseen tappaa. Laajalle oli levinnyt uskomus, että siteet eläinten ja ihmisten välillä olivat hyvin läheiset. Jokaisella eläimellä arveltiin olevan henki, jonka suosioon piti pyrkiä. Muuten se saattoi aiheuttaa, että metsästäjä ei voisi tappaa sen isäntää. Erityisesti karhuja kunnioitettiin, niiden kallot puhdistettiin huolellisesti, kuivattiin ja maalattiin raidallisiksi tai täplikkääksi tulenpunaisella värillä. Kunnioituksesta eläintä kohtaan ne asetettiin puihin.

Tuulia pidettiin neljänä veljeksenä, joista vanhin ja voimakkain oli pohjoistuuli, joka toi kylmyyden ja jolla oli voimaa rankaista väärintekijöitä. Myös muilla suunnilla oli erityiset luonteensa ja ominaisuutensa (katso taulukko).

Nopeata ja tehokasta matkustusta ajatellen olivat lumikengät talvella tärkeät. Lumikenkien malli vaihteli ja ne voidaan yleisesti kuvailla kehyksen muodon perusteella. Yleistäen, leveä soikio, joskus lähes pyöreä kehys oli tyypillinen montagnais-naskapi-heimolle, kun puolestaan kauempana lännessä käytettiin kapeata, pitkänomaista muotoa. Käytännössä kaikissa lumikengissä oli puinen kehys, johon oli pingotettu verkko raakavuodasta tehdyistä nauhoista. Sitä kutsuttiin yleensä ”babicheksi”, joka merkitsi yleensä vihanneskassia, joita ei juuri näillä alueilla käytetty. Ohueksi leikattuja raakavuodan suikaleita käytettiin yleensä naruina ja saaliskasseina. Leveitä nauhoja käytettiin kantohihnoina, vetoköysinä ja joskus jopa karibun metsästysaidan tekemiseen. Lumikengät olivat usein koristetut kaupasta saadusta langasta tehdyin värikkäin tupsuin, jotka helpottivat niiden löytämistä syvässä lumessa, kun pohjaverkko puolestaan oli värjätty punaisella ja mustalla sekä kuvioitu lisänauhoituksin varvas- ja kantaosassa.

Turkiseläinten metsästys subarktisilla alueilla laajeni laajenemistaan ja pian tultiin siihen tilanteeseen, että kysyntä ylitti tarjonnan ja monet lajit alkoivat hävitä lähes kokonaan. Majaville kävi kuten puhveleillekin. Valtavien voittojen mahdollisuus aiheutti valkoisten turkismetsästäjien tulon alueelle ja he käyttivät usein metsästyksessään menetelmiä, jotka eivät juuri ottaneet huomioon metsien tärkeätä lakia, joka vaati, että kantavia naaraseläimiä ei häiritä. Tässä heitä rohkaisivat kauppiaat, sillä vaikkakin turkikset olivat tähän aikaan huonolaatuisia, kaikki kuitenkin hyväksyivät niitä, ”paitsi Hudson Bay Company” (Cory, 1935).

Dogrib- ja slave-heimot Peacejoen pohjoispuolella vastustivat valkoisten turkismetsästäjien toimintaa ja kostivat sytyttämällä metsäpaloja ajaakseen tunkeilijat pois. Etelässä ja idässä perinteisillä montagnais-naskapi-alueilla täysveriset ja mestitsit kertoivat kaikki samaa: ”Majavat häviävät nopeasti; suurilta alueilta ne ovat jo hävinneet.” (Grey Owl, 1935). Tällainen teurastus jatkui käytännöllisesti katsoen keskeytyksettä vuosisadan ajan.

1930-luvulla lukuisten tautiepidemioiden ja huonon ravinnonsaannin seurauksena suuri subarktinen alue joutui todistamaan viimeisten tuntemattomien alueiden nopeaa katoamista. Tällä oli paljon yhtäläisyyttä Yhdysvaltojen tapahtumiin puoli vuosisataa aikaisemmin. Olisi kuitenkin yksinkertaistettua väittää, että se tässä tapauksessa olisi johtunut ahneudesta, sillä tätäkin hyväksikäyttöä tulee tarkastella ottaen huomioon sen ajan näkökohdat. 1920-luvun lamakausi vaikutti kauppiaisiin ja ja monet kokeilivat turkismetsästystä varakkuuden unelmien houkuttelemina. Usein he vähät välittivät mistään lajien säilymisestä tai humaanista tappamisesta. Se oli epätoivoinen yritys ”paeta työttömyyttä ja suuren laman toivottomuutta”. Perinteisesti turkiksia metsästävien intiaanien tapana oli vuorotella metsästysalueillaan. Kokeneet metsästäjät suunnittelivat myös ansansa niin, että vain määrätyt eläimet ohjautuivat ansaan, vaikka siltikin niihin jäi joitakin ei-toivottuja ja tarpeettomia eläimiä.

Uudeksi uhkaksi subarktiselle väestölle nykyään on muodostumassa viime aikojen voimakas tappamisen vastainen kampanja, joka uhkaa stigmatisoida heidän koko elämäntapansa. Koska he elävät maassa, joka ei sovellu maanviljelykseen ja maassa, missä öljy-, kaasu- tai kaivosesiintymien hyödyntäminen tulee valtavan kalliiksi, koskevat tällaiset kampanjat eniten heihin. Ne ovat muodostumassa vakavaksi uhkaksi sille pitkäaikaiselle ja terveelle elämäntavalle, joka on soveltunut luontoon ja tuottanut tasapainoisen ympäristön. On väitetty, että subarktisen alueen ihmisille tulee palauttaa oikeus hallita esi-isiensä maita ja eläimistöä, ei ulkopuolisten standardien mukaan, vaan perinteisiä periaatteita noudattaen.

Heimoluettelo

Holikachuk
Ingalik
Kolchan
Tanaina
Koyukon
Kutchin
Tanana
Ahtna
Han
Tutchone
Hare
Vuoristointiaanit
Tagish
Sisämaan tlingit
Kaska
Tahitan
Tsetsaut
Sekani
Slavery
Beaver
Carrier
Chilkotin
Dogrib
Yellowknife
Chippewa
Läntinen metsä-cree
Läntinen keskus-cree
Pohjoinen ojibwa
Winnipegjärven Saulteaux
Naskapi
Itäinen cree
Attikamek
Montagnais
Beothuk

Lähde: Suuri Intiaanikirja – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
(Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s