Tasangot

”Kummallista, että amerikkalaiset valittavat sitä että intiaanit tappavat puhveleita. Me tapamme puhveleita… saadaksemme ruokaa ja vaatteita… pitääksemme kotimme lämpiminä. Teidän nuoret miehenne ampuvat huvikseen… Mitä tämä on! Onko se ryöstämistä? Te kutsutte meitä villeiksi. Mitä he ovat?”

SUURET TASANGOT

SUURET TASANGOT muodostavat Pohjois-Amerikan sydämen. Ne ovat auringon, tuulen ja ruohon maita ja ulottuvat pohjoisesta Saskatchewanjoesta Kanadasta yli tuhannen mailin päähän etelään melkein Rio Grandelle Meksikoon asti. Niiden itäiset ja läntiset rajat muodostuvat Mississippin ja Missourin jokilaaksoista ja Kalliovuorten alarinteistä. Ne kaikki muodostavat noin miljoonan neliömailin laajuisen alueen.

1700- ja 1800-luvun aikana, kun seudun asukkaat joutuivat ensimmäisen kerran yhteyteen valkoisten kanssa Suuret tasangot olivat enimmäkseen algonkinin ja siouanin puhujien vallassa, vaikka athapaskanin ja uto-atsteekkien kieliryhmät olivat myös edustettuina. Tasankojen pohjoisosassa asui enimmäkseen algonkineja ja keskiosissa siouaneja. Nämä kieliryhmät eivät olleet kovin hyvin edustettuina etelätasangoilla, vaikka jotkut cheyennet ja arapahot muodostivat voimakkaita sotilasliittoja kiowien ja comanchein kanssa, jotka olivat tämän alueen valtaväestönä. Väestö oli suhteellisen harvalukuinen; esimerkiksi vuonna 1780 mustajalat, yksi pohjoistasankojen suurimmista ryhmistä, arvioitiin viideksitoistatuhanneksi, lakotat kymmeneksituhanneksi ja cheyennet kolmeksi ja puoleksi tuhanneksi, kun taas puoliksi paikallaan asuvat heimot kuten omahat, mandanit ja arikarat Missourijoen varressa arvioitiin vähemmäksi kuin neljäksi tuhanneksi.

Antilooppi oli tärkeä sekä esi-historialliselle, että historialliselle ihmiselle suurilla tasangoilla. Kun esimerkiksi cheyennet muuttivat tasangoille 1700-luvun lopussa he löysivät jälkiä antilooppiaitauksista – toisiaan lähestyviä jokia, pensaita ja kiviä jotka päättyivät syvään kuoppaan tai ojaan – joita aiemmat jalkamiehet olivat käyttäneet. Cheyennet korjasivat ja laajensivat näitä, sillä he ymmärsivät että se oli tehokkain tapa vangita niin arkoja eläimiä. Antiloopeilla oli suuri merkitys tasankojen heimoille; ne eivät olleet ainoastaan ravinnonlähde vaan niiden sarvia käytettiin erityisinä päänkoristeina tai maalattiin seremonioissa kun taas niiden nahoista tehtiin vaatteita – paitoja, housuja ja mekkoja.

Eläin joka hallitsi tasankoja oli kuitenkin biisoni, joka tunnetaan paremmin puhvelina. Vaikka arkeologiset todisteet ja varhaisten tutkijoiden raportit todistavat että puhveli oli aikaisemmin laajasti levinnyt Pohjois-Amerikassa, niin 1800-luvun puoliväliin mennessä sitä ei ollut juuri jäljellä muualla kuin tasankojen alueella, missä se laidunsi valtavina laumoina. Niitä arvioitiin olevan noin 60000.

Varhaiset jalkamiehet metsästivät puhveleita Suurilla tasangoilla samaan tapaan kuin antilooppia, ajamalla laumat V:n muotoiseen aitaukseen joka johti kallionjyrkänteelle. Yhtä tällaista paikkaa käyttivät paleot ja historialliset tasankointiaanit aina vuoteen 1850 asti, jolloin puhvelilaumat alkoivat huveta. Mustajalat kutsuivat sitä nimellä Estipah-Sikikini-Kots ”Missä sen pää meni mäsäksi” se oli myös seremoniallisesti ja rituaalisesti tärkeä paikka, missä käytännön työtä puhvelin metsästämiseksi säestettiin korkeammille voimille osoitetuille avunpyynnöillä – vuorille, tuulille ja korpille, jota mustajalat pitivät viisaimpana kaikista linnuista.

Tuhansia puhveleita tapettiin vuosittain tällaisissa paikoissa vauhkoonnuttamalla eläimet, usein niin paljon yhdellä kertaa että oli mahdotonta käyttää kaikkea tuoretta lihaa, ja vaikka osa lihasta kuivattiin pemmikaaniksi talvikäyttöä varten ja vuotia käytettiin tiipiiden katteena, tuhlausta syntyi väistämättäkin.

Voidaan vain arvella mitä arkaaiset tasankojen hevosettomat intiaanit olivat. On kuitenkin miltei varmaa, että useat heimot kuten kutenait, lattapäät ja erityisesti shoshonit kävelivät tavallisesti jalan tasankojen alueelle metsästääkseen puhveleita. Vasta kun etelästä oli omaksuttu hevonen ja idästä kiväärit historiallisen tasangon kulttuuri nousi kukoistukseensa. Hevonen soi liikkuvuutta ja paransi yleistä elämisen tasoa – vanhuksia ei enää jätetty oman onnensa nojaan, tiipiit saattoivat olla suurempia ja enemmän ruokaa ja muita tavaroita saatettiin kuljettaa mukana – kiväärien ansiosta jalkaisin liikkuvien mustajalkojen ja creeiden oli mahdollista voittaa ja pakottaa shoshonit lähtemään tasangoilta. Ratkaiseva taistelu jossa kiväärien ylivalta korostui, jopa hevosin varustautunutta vihollista vastaan, kuultiin iäkkään pieganpäällikön Saukamappeen kertomana tutkimusmatkailija David Thompsonille vuonna 1787. Taistelu joka käytiin 1740 (luultavasti nykyisessä Saskatchewanissa) shoshonien ja yhtyneiden assiniboinien ja pieganien kanssa. Jälkimmäisiä pidettiin rajaseutujen heimona mustajalkojen alueiden rajamailla, jotka aseinaan muutamia kiväärejä (mutta ei hevosia) yrittivät tunkeutua pohjoisille tasangoille. Sen jälkeen Saukamappee kuvasi kuinka pieganit ja assiniboinit tekivät sotaliiton, ensimmäiset sotaseremoniat ja sen miten sotapäälliköt pitivät lukua aseista. Muutaman päivän marssittuaan he kohtasivat shoshonisotajoukon. Paineiden alla shoshoniheimot vähitellen vetäytyivät pohjoisilta tasangoilta, mitä nopeutti se että mustajalat, assiniboinit ja creet hankkivat vähitellen lisää aseita turkiskauppiailta ja vaihtoivat myös sotataktiikkaansa, käyden menestyksekkäästi shoshonien kimppuun ryöstääkseen heiltä hevosia.

Sitävastoin shoshonien käydessä kauppaa espanjalaisten kanssa Uudessa Meksikossa saaden vaatteita, tautakattiloita, metallisia suitsia, jalustimia ja muuleja, espanjalaiset eivät antaneet intiaaneille tuliaseita. Tämä asetti shoshonit epäsuotuisaan asemaan. Tälle laajalle alueelle muutti algonkinia ja athapaskania puhuvia heimoja pohjoisesta ja idästä – mustajalat, creet, arapahot, cheyennet, sarceet ja kiowa-apassit. Idästä ja kaakosta tulivat siouanheimot – nakotat, lakotat, dakotat, crowt, hidatsat ja mandanit ja sekä lännestä että kaakosta pawneet, arikarat, comanchet ja kiowat. Kukin heimo toi mukanaan omat tapansa jotka uuden ympäristön vuoksi olivat vuoteen 1800 mennessä sekaantuneet ja johtaneet elämäntyyleihin joita kauppa ja sodankäynti yhdistivät, mutta jotka usein pitivät yllä alkuperäistä luonnettaan.

Tyypillinen tasankojen paimentolaisintiaanien tapa oli sodan merkityksen korostaminen sosiaalisen arvonannon saamiseksi, tarkka hierarkia, päänahkojen ottaminen, hevosen käyttö kaikissa mahdollisissa tilanteissa, lyhyet jouset – tavallisesti alle metrin mittaiset joita saattoi tehokkaasti käyttää hevosen selässä ja jotka olivat hyvin taipuisia koska ne oli takaa päällystetty jänteellä – saukonnahkaiset jousikotelot ja viinet, pienet pyöreät puhvelinnahkaiset kilvet joilla uskottiin olevan yliluonnollisia suojauskykyjä niiden seremoniallisen valmistuksen ja maalauksen ansiosta, ja vaarallisen kivipäisten nuijien käyttö. Samoin suuri osa hevosten tarvikkeista, kuten jalustimet, satulat ja suitset muistuttivat selvästi toisiaan ja olivat saaneet epäilemättä  suuria vaikutteita espanjalaisilta.

Yksi tärkeä tekijä joka johti tasankointiaanien paimentolaisuuteen oli epäilemättä tiipiin kehitys. Ei tiedetä millaista asumusta aikaisemmat tasankojen shoshonit käyttivät, luultavasti se oli pienikokoinen kartiomainen asumus joka oli katettu hirven tai puhvelinnahoilla. Mutta oikean tiipiin – joka muodostui suuresta puolipyöreästä peitteestä joka vedettiin kartiomaisen salkorakenteen päälle ja jossa savun vetoa keskustulesta voitiin säännöstellä erikoisilla teltan huipulla olevilla siivekkeillä – huomasivat ensimmäisinä espanjalaiset tutkimusmatkailijat Eteläisillä tasangoilla niin varhain kuin 1500-luvun puolivälissä. Koska tuohon aikaan koiria käytettiin kantojuhtina on luultavaa että nämä asutukset olivat pieniä, ehkä eivät enempää kuin kaksi metriä halkaisijaltaan. Idea oli ehkä saatu kartiomaisista wigwameista joita löydettiin kaikkialta pohjoisesta sekä Uudesta että Vanhasta maailmasta. Tiipii oli tavallisesti rakennettu selkä päin vallitsevaa länsituulta, ja sen laaja pohja ja viistot seinät soivat sille tukevuutta toisinaan äkkinäisiä  ja voimakkaita tuulenpuuskia vastaan joita tasangoilla sattui. Vaikka tiipiit olivat ulkonäöltään samanlaisia, oli huomattavia heimojen välisiä eroja, joiden luokittelu perustui paljolti perussalkojen lukumäärään. Seuduilla joilla tuuli oli erityisen voimakas käytettiin kolmisalkoista rakennelmaa, kun taas suojaisemmilla mailla – vuorten juurilla tai metsäisissä jokilaaksoissa – suosittiin neljäsalkoista rakennelmaa. Joten sellaiset laajalle levinneet heimot kuten mustajalat luoteistasangoilla ja omahat kaakossa käyttivät neljäsalkoista rakennelmaa, kun taas assiniboinit itään mustajaloista tuulentuivertamalla tasangolla joka nykyään tunnetaan Saskatchewanina ja Manitobana, samoin kuin kiowat eteläisillä tasangoilla käyttivät kolmisalkoista tyyppiä. Crowt pitivät tyylikkäistä valkoisista tiipiistä ja lakotat sellaisista joihin oli maalattu sekä realistisia että geometrisiä kuvioita, mutta kenties vaikuttavimmat olivat mustajalkojen tiipiit joita niin varhain kuin 1809 Alexander Henry, turkismetsästäjä, kuvasi runsaasti eläinten ja lintujen kuvilla koristelluiksi, sekä oikeiden että mytologisten.

”Tiipiisiin maalattujen kuvioiden uskottiin suojelevan omistajiaan epäonnea ja sairautta vastaan, ja määrättyjä merkkejä käytettiin symbolisten kuvioiden maalaamisessa, joita heimon uskonnollinen johtaja ymmärsi selvästi mutta jotka olivat tuntemattomampia tavalliselle ihmiselle. Näin mustajaloille se mitä voitaisiin kutsua Maltan ristiksi ja joka perinteisesti symboloi Aamutähteä – jolla oli valta suojella niitä joilla oli oikeus käyttää kuviota – maalattiin punaisella tiipiin huipulle. Pyhästi maalatun tiipiin ja kaiken siihen liittyvän omistaminen oli ulkonainen merkki korkeasta sosiaalisesta asemasta heimon keskuudessa.”

Korkea sosiaalinen asema riippui myös suuresti sotilasmenestyksestä. Vihollisen hevosten vangitseminen pikemminkin kuin tappaminen oli päätarkoituksena tänä historiallisena aikakautena. Korkeampien voimien avuksi kutsuminen näissä asioissa toi esiin henkiset voimat jtka voisivat auttaa päämäärään pääsemisessä. Suuri osa tasankointiaanien maailmankaikkeudesta keskittyi eläimellisiin voimiin – puhvelin voimaan, antiloopin nopeuteen, kotkan ja lumikon rohkeuteen ja niin edelleen – mutta tunnettiin myös käsinkoskematon maailmanvalta joka ilmaisi itsensä eri muodoissa yhdessä kielellisestä ryhmästä toiseen ja periytyi ikivanhoista uskomuksista jotka tasankojen ympäristöön sovellettuina voidaan jäljittää takaisin useiden tasankointiaanien alkuperäisiin metsissä sijaitseviin kotialueisiin.

Monimutkainen kauppaverkko kehittyi muinoin tasankojen alueella ja vaikka heimojen välillä jotka elivät samanlaista elämää ei ollut paljon kaupattavaa, niin metsästäjien ja maanviljelijöiden välinen kauppa oli menestyksekästä molemmin puolin. Paimentolaisheimot saattoivat näin kaupata kuivattua puhvelinlihaa ja muita metsästyksellä saatuja tarvikkeita kuten parkittuja hirven- ja puhvelinnahkoja, erilaisia vaatteita ja puhvelinnahkaisia tiipiitä ja vastineeksi maanviljelijät antoivat heille maissia, papuja ja kurpitsoita.

Kun turkismetsästäjä Charles Mackenzie matkusteli hidatsakylissä vuonna 1805 hän näki miten yli 2000 crow-intiaania tuli kaupparetkelle. Parhaimpiinsa pukeutuneina he pystyttivät kolmensadan tiipiin kylän lähelle  hidatsojen maarakennuksia ja kauppaa käytiin kuin parastakin seremoniaa. Rauhanpiipun polttamisen jälkeen hidatsat asettivat crowien eteen kauppatavaroita kaksisataa kivääriä ja sata luotia kutakin varten, sata vakkaa maissia, kirveitä, vaatteita (luultavasti eurooppalaisia) ja kattiloita. Vaihtokaupaksi crowt antoivat puhvelinnahkoja ja viisikymmentä hevosta ja suuren määrän puhvelinnahkaisia vaatteita. Kauppa oli eduksi molemmille osapuolille. Crowt möivät hevosensa kyläläisille kaksinkertaisesti siitä hinnasta jolla olivat ne ostaneet shoshoneilta Rendezvoussa, kun taas kyläläiset kaksinkertaistivat hinnan jälleen myydessään ne assiniboineille ja creeille jotka toivat eurooppalaisia tarvikkeita koillisesta.

Suurimman osan ellei kaikkien tasankointiaanien sotaisuuden syynä oli muu kuin aineellinen hyvinvointi, koska tyypillinen tasankointiaaniperhe ei tarvinnut laajoja karjalaumoja aineellisten tarpeidensa tyydyttämiseksi; päinvastoin, kun ottaa huomioon heidän paimentolaiselämäntyylinsä, sellainen omaisuus saattoi pikemminkin olla haitaksi kuin hyödyksi ja yleensä monipäisiä hevoslaumoja omistivat Ylätasankojen intiaanit. Kun vieraanvaraisuus saattoi kohottaa miehen arvonantoa, niin ennen kaikkea sotasaaliit – perinnöllinen halu saada arvonantoa ja kunniaa – tuntuivat olleen tasankointiaanien sotaisuuden perustana. Jos analysoidaan kaakkoistasankojen intiaanien mahdollista kulttuurillista luonnetta suhteessa sotasaaliisiin, huomataan että täällä sotaa pidettiin sosiaalisena instituutiona ja että sotaisat edesottamukset olivat tarpeen sosiaalisessa asteikossa etenemisessä. Olennaisia osia tasankointiaanien sodankäynnistä, kuten elävän vihollisen tökkiminen ohuella kepillä, käsiteltiin Illinoisin konfederaatiossa varhain 1700-luvulla.

Päänahan ottaminen merkitsi enemmän kuin vain vihollisen kuolemaa ja vanhojen perinteiden mukaan teko toi mukanaan useita velvoitteita. Varhain 1700-luvulla eräs lähetyssaarnaaja kertoi ”Lousianan kansoista” että ne jotka olivat ensimmäisen kerran ottaneet päänahan tai vanginneet vihollisen ”eivät saaneet nukkua vaimojensa kanssa palattuaan eivätkä syödä mitään lihaa; he eivät saaneet syödä muuta kuin kalaa ja piimää. Tätä pidättyvyyttä kestää kuusi kuukautta. Jos he rikkovat sääntöjä, he kuvittelevat että heidän uhrinsa tappaa heidät taikuudella, että he eivät voi enää koskaan saada voittoa vihollisestaan ja että vähäisinkin haavoittuminen voi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin”.

Vaikka alunperin suhteet tasankointiaanien ja valkoisten välillä olivat yleensä ottaen ystävällisiä, erityisesti Kanadassa, majavien ja puhveleiden järjestelmällinen tappaminen joka oli seurausta turkiskaupasta samoin kuin valkoisten uudisasukkaiden tulosta tasangoille noin vuoden 1840 jälkeen aiheutti suhteiden huonontumista punaisten ja valkoisten välillä. Turkismetsästyksen menestys tiesi tasankointiaanien loppua puhvelinnahkojen kysynnän noustessa. Englantilainen William Blackmore joka matkusti halki Platte Riverin laakson vuonna 1868 kirjoitti nähneensä valtavia puhvelilaumoja jotka ulottuivat yli sadan mailin laajuudelle. Tasangot olivat ”niitä mustanaan” ja toisinaan junan oli pysähdyttävä päästääkseen ne ohi. Noin viisi vuotta myöhemmin, syksyllä 1873 Blackmoren oli matkustettava jokseenkin samaa reittiä. Tällä kertaa häntä kohtasi täysin erilainen näky; koko maisema oli valkoisenaan puhvelinluita ja joillakin alueilla ”oli rivissä mätäneviä ruhoja niin, että ilma haisi äärimmäisen inhottavalta… Ammattimaiset puhvelinmetsästäjät olivat tulleet paikalle”. Blackmoren tutkimuksissa selvisi että jopa niin varhain kuin 1872 nahkojen vuoksi teurastettujen puhvelien määrä oli ainakin miljoona vuodessa. Ammattimaiset metsästäjät leiriytyivät Arkansasjoen varrelle ja ampuivat herkeämättä puhveleita päivin ja öin näiden tullessa juomaan.

Mieletön teurastus tyrmistytti tasankointiaaneja kuten Istuvan Härän sanotaan huomauttaneen.

”Kummallista että amerikkalaiset valittavat sitä että intiaanit tappavat puhveleita. Me tapamme puhveleita, kuten muitakin eläimiä saadaksemme ruokaa ja vaatteita ja pitääksemme kotimme lämpiminä. He tappavat puhveleita – mutta minkä takia? Menkää katsomaan miten tuhannet ruhot mätänevät tasangoilla. Teidän nuoret miehenne ottavat kuolleelta puhvelilta sen hännän tai sen pään tai sarvet osoittaakseen että ovat tappaneet puhvelin. Mitä se on? Onko se ryöstämistä? Te kutsutte meitä villeiksi. Mitä he ovat?”

Puhveleiden katoamisen lisäksi oli toinenkin ongelma – siirtolaisuus Oregoniin. Vuoteen 1845 mennessä oli yleistä nähdä kangaspäällysteisten vankkurijonojen kiemurtelevan matkallaan pitkin Oregonin tietä, joka alkoi itäisestä Kansasista, seurasi Plattejokea halki Nebraskan ja Fort Laramiehin Wyomingiin. Länsi-Wyomingista se jatkui pitkin Snakejoen vartta Idahoon ja sitten Oregoniin, päättyen The Dallesiin Columbiajoen varteen, joka johtaa Tyynelle Valtamerelle. Osa Oregonin tiestä – Nebraskassa ja Wyomingissa – kulki halki oglalojen metsästysmaiden. Oglalat olivat suurimpia ja voimakkaimpia lakotan alaheimoista. Kesällä 1850 tuhannet siirtolaiset ”ryntäsivät Platten ja Sweetwaterin laaksonrinteitä pitkin” pyrkien maahan (jota nykyään kutsutaan Kaliforniaksi) missä lumi tai sairaus ei vallinnut ja missä ”Oregonin musta maa oli pohjatonta”.

Muutamassa vuodessa tasankointiaanit ja heidän elinympäristönsä oli äkkiä ja pelottavasti joutunut alttiiksi useille paineille, ”jopa loppumattomalta vaikuttava puhvelilauma suurilla preerioilla hupeni ja katosi paikoitellen tavanomaisilta laidunmailtaan… Alkoholi heikensi niitä joita asutuskeskukset ja maantiet vetivät puoleensa… Heimorajat… muuttuivat jatkuvasti kun alueiltaan ajetut heimot tunkeutuivat toisten alueille”. Tilanne alkoi nopeasti käydä kestämättömäksi. Sekä intiaanien että uudisasukkaiden suojelemisesta oli nyt tullut tärkeä ongelma hallitukselle, ja räjähdysherkän tilanteen kurissapitämiseksi harkittiin kiireellisiä toimenpiteitä: tilanteeseen puuttuminen tapahtui sekä sopimusteitse että sotilaallisesti. Kaksi suurta sopimusta solmittiin tasankointiaanien kanssa varhain 1850-luvulla: Fort Laramien sopimus syyskuussa 1851 joka johti neuvotteluihin lakotojen, cheyennein ja arapahojen sekä crowien, arikarojen, assiniboinien, gros ventrejen ja mandanien kanssa ja Fort Atkinsonin sopimus heinäkuussa 1853 joka pyrki rauhoittamaan tilanteen eteläisillä tasangoilla sellaisten heimojen kuten comanchein, kiowien ja kiowa-apassien kanssa. Laramien sopimuksessa määrättiin heimojen rajat ja nimitettiin päälliköt, kuten Valloittava Karhu, brule-lakota. Intiaanien ”paperipäälliköitä” (kuten heitä nimitettiin) lahjottiin ja annettiin lupauksia tulevista, jotta he allekirjoittaisivat sopimukset. Sopimusten kirjoittamisen jälkeen alettiin muuttaa vanhoja turkiskauppapaikkoja sotilaallisiin tarkoituksiin ja saatiin epävarma rauha aikaiseksi. Mutta vain kymmenen vuotta aiemmin Meksikosta Kanadaan comanchet, kiowat, arapajot, cheyennet, siouxit ja muut heimot olivat vastustaneet verisesti enempää uudisasutusta ja melkein miespolven ajan estäneet rajan etenemisen.

Vaarat ja asenteet tulivat selvästi ilmi suositussa uudisasukkaiden leirinuotiolaulussa:

”Inkkarit nappaa sinut kun ylität maita.
Ne tappaa sinut ja nylkee päänahkasi ja
hakkaa pääsi aivan.
Setä Samin pitäisi heittää ne kaikki yli laidan.
Niin ettei enää olisi inkkareita sataan vuoteen aivan.”

Hidas tasankointiaanien tuhoamissota sai alkunsa lehmästä, joka oli niin laiha että sen mormonisiirtolaisomistaja oli jättänyt sen jälkeen. Haluten vuodan ja kenties laihan aterian Korkea Otsa, Valloittavan Karhun leirissä vieraileva miniconjousioux ampui lehmän elokuun 18 päivän iltapäivänä 1834 ”tehdäkseen oikeutta kaikille mahdollisille vääryydenteoille… jonka joku ryhmä tai yksilö… oli tehnyt Yhdysvaltojen kansaa vastaan…”. Uudisasukkaat vaativat korvausta, ja vaikka Valloittava Karhu tarjosi heti hevosta maksuksi, luutnantti Hugh B. Flemingin mielestä asia oli niin mitätön ettei minkäänlaista päätöstä tehty sinä iltana. Luultavasti asia olisi jäänyt siihen, mutta seuraavana päivänä luutnantti John Grattan asettui puolustamaan uudisasukkaita ja vaati oikeutta saada komennukseensa ratsuväkirykmentti pidättääkseen lakia rikkoneen intiaanin. Vastahakoisesti Fleming suostui, neuvoen Grattania ottamaan huostaansa lainrikkojan, ja mikäli tämä tekisi vastarintaa, käski Grattanin luopua leikistä, toimia parhaan kykynsä mukaan ja olla ”lietsomatta välikohtausta ilman varmuutta sen onnistumisesta”.

Kun Grattan miehineen tuli leirin lähettyville, hän sanoi Valloittavalle Karhulle että hän oli tullut hakemaan Korkeaa Otsaa takaisin Fortiin. Mies-jonka-hevosia-pelätään raportoi: ”Karhu sanoi minulle: ”Sinä olet rohkea, mitä mieltä sinä olet?” Minä vastasin hänelle: ”Sinä olet päällikkö. Mitä sinä sanot?” Valloittava Karhu kertoi Grattanille että Korkea Otsa oli vieras hänen kylässään eikä hänen valtansa alainen. Vaikka Grattanille tarjottiin lisää poneja lehmän vastineeksi ja vaikka häntä kehotettiin luopumaan toimenpiteistä ennen kuin majuri John W. Whitfield, intiaaniasiamies, saapuisi, hän määräsi joukkonsa brulékylään ilmoittaen että ”hän menisi Korkean Otsan majaan”. Lähellä majaa hän määräsi haupitsit tähtäämään ja asetti miehensä kanuunan molemmin puolin.

Neuvottelut muuttuivat nyt yhä katkerammiksi ja jopa diplomaattinen Valloittava Karhu alkoi menettää kärsivällisyytensä ylimielisen Grattanin kanssa. Mies-jonka-hevosia-pelätään raportoi: ”Karhu sanoi että se oli vaikeaa koska lehmä ei ollut minkään arvoinen ja että tänään sotilaat olivat saaneet hänet häpeämään sitä että valkoiset olivat tehneet hänestä päällikön ja tänään te tulette minun kylääni ja suuntaatte minuun isot pyssynne… Te ette kuuntele minua ja minä löisin teitä ellen olisi päällikkö. Mutta koska minä olen päällikkö ja olen valkoisten päälliköksi asettama, en tee sitä.”

Lopputulos oli se, että turhautunut Grattan käski miestensä aloittaa tulitus. He ampuivat yhteislaukauksen, jolloin sivustosta alkoi sataa nuolia ja Grattanin joukot jotka eivät olleet tottuneet tasankointiaanien sodankäyntiin, hajaantuivat äkkiä pakokauhun vallassa. Grattan itse kaatui maahan nuolten lävistämänä. Kun hänen ruumiinsa löydettiin, siinä oli kaksikymmentäneljä nuolta. Selkkaus korosti kahden kulttuurin välisiä suuria eroavaisuuksia ja toimi varoituksena toisille ”paperipäälliköille”. Epävarma rauha oli ohi. Grattanin verilöyly, jona se tultiin tuntemaan, oli alkusysäyksenä satunnaisille ja raaoille sodille jotka päättyivät traagisesti vasta melkein neljäkymmentä vuotta myöhemmin joulukuussa 1890 kun Big Footin lakotat teurastettiin pienessä etelädakotalaisessa jokilaaksossa, jonka maailma nykyisin tuntee nimellä Wounded Knee.

Niin varhain kuin vuonna 1834 Comanchein vihamielisyys valkoisia uudisasukkaita kohtaan jotka olivat matkalla Arkansasista länteen Kansasin ja Texasin tasangoille sai aikaan Lohikäärmesotaretken jota johti kenraali Henry Dodge, rakentaakseen pohjan rauhansopimukselle. Dodge selitti comancheille sotaretken ystävällisen tarkoituksen, että hän toivoi saatavan aikaan kauppasopimuksen joka hyödyttäisi molempia osapuolia. Comancheja uhkasivat kuitenkin toiset ongelmat kun cheyennet, jotka halusivat käydä kauppaa Bent’s Fortissa siirtyivät etelään ja liittyivät arapahoihin. Yhdessä heimot pakottivat comanchet, kiowat ja tasankoapassit hyväksymään Arkansasjoen heidän alueensa pohjoisrajaksi. Mutta kaksi vuotta myöhemmin laadittiin Suuri Rauhansopimus. Se ei ainoastaan taannut että cheyenneillä ja arapahoilla oli nyt käytössään paljon hevosia ja että kiowilla ja comancheilla oli pääsy aseisiin ja ammuksiin, vaan se johti myös valtavaan rajaan jonka yli valkoisilla ei ollut enää asiaa idästä. Comancheilla oli syynsä olla varuillaan valkoisten suhteen, eikä edes tämä suuri sopimus suojellut heitä. Esimerkiksi maaliskuussa 1840 kaksitoista comanchepäällikköä tapasi Texasin asiamiehet toivoen saavansa aikaan rauhansopimuksen, mutta texasilaiset vaativat comancheita vapauttamaan valkoiset vankinsa. Kun nämä kieltäytyivät, joukkoja tuotiin neuvotteluhuoneeseen ja seuranneessa kahakassa kaikki kaksitoista päällikköä, samoin kuin kaksikymmentä muuta comanchia surmattiin.

Sen jälkeen kun Texas oli liitetty Pohjoisvaltoihin (1845) Liittohallitus teki useita yrityksiä kehittää reilua politiikkaa eteläisten tasankojen heimojen kanssa. Allekirjoittamaton sopimus kiowien ja comanchein kanssa huhtikuussa 1876 johti suurempiin levottomuuksiin ja comanchet, kiowat, cheyennet, arapahot (ja jotkut siouxit) aiheuttivat sen, että tiet Denveriin ja etelään Santa Fehen kävivät turvattomiksi; uudisasutus lakkasi ja suuri osa maasta autioitui.

Eversti J.M. Chivingtonin kostoretki Coloradon vapaaehtoisten kanssa johti rauhallisen cheyennekylän teurastamiseen Sand Creekissä, noin sata mailia kaakkoon Denveristä. Kylän päällikköinä olivat Musta Pata, Valkoinen Antilooppi ja Vasen Käsi. Kaksi jälkimmäistä päällikköä kaatui luotisuihkussa. Musta Pata jäi kuin ihmeen kautta henkiin, mutta sotilaiden raakuus – mihiä, naisia ja lapsia pahoinpideltiin julmasti ja heiltä vietiin päänahat – järkytti koko kansakuntaa ja Sand Creekin Verilöyly, jona se tultiin tuntemaan nopeutti sotaisempien Cheyenne Koirasotilaiden jatkuvaa häirintäpolitiikkaa. Heidän johdossaan olivat Iso Härkä ja Valkoinen Hevonen, jotka saivat joukkoihinsa lisävahvistusta Kyömynenän johtamista pohjoisista cheyenneistä ja Pawneen Tappajan johtamista lakotoista.

Erityinen hallituksen yhteistyökomitea joka julkaisi teoksen Condition of the Indian Tribes vuonna 1867 huomautti, että suurin ongelma eteläisten heimojen kanssa johtui siitä että valkoiset tunkeutuivat liiallisessa määrin heidän asuinalueilleen. Tämä johti Lääkemajan sopimukseen lähellä Fort Dodgea Kansasissa lokakuussa 1867. Se oli hallituksen puolelta vilpitön yritys sovittaa erimielisyydet punaisten ja valkoisten välillä. Suuri intiaanikylä jossa oli noin 850 tiipiitä ja viisituhatta intiaania – cheyennejä, arapahoja, comancheja, kiowia ja kiowa-apasseja – kokoontui viimein Lääkemajan puron läheisyyteen – sitä nimitettiin tuolla nimellä koska kiowat olivat hiljattain viettäneet siellä vuosittaista Aurinkotanssiaan ja heidän lääkemajansa oli yhä pystyssä neuvottelujen aikana. Noin sadan valkoisen joukkoa: asiamiehiä, tulkkeja, virkamiehiä ja lehtimiehiä saattoi pataljoona Seitsemännestä ratsuväkirykmentistä ajuri Joel H. Elliotin johdolla. Tapaamista on luonnehdittu ”suurimmaksi ja värikkäimmäksi kokoontumiseksi intiaanien ja valkoisten vallanpitäjien välillä tasangoilla” ja että ”ilmaista ruokaa ja kahvia oli tarjolla jotta intiaanit eivät lähtisi pois”.

Vaikka sopimuksen allekirjoittivat sellaiset kuuluisat päälliköt kuin Pieni Korppi (arapaho), Musta Pata ja Pieni Huopa (cheyenne), Satank ja Satanta (kiowa), Susihiha (kiowa-apassi) ja Kymmenen Karhua (comanche) ja hyökkäykset valkoisia kohtaan lakkasivat moneksi kuukaudeksi, heimojen keskinen sota jatkui. Cheyennet ja arapahot hyökkäilivät navajojen, caddojen ja wichitoiden kimppuun. Myöhemmin he alkoivat tehdä ryöstöretkiä chickasawien asuinalueille, kuten yksi heistä synkästi huomautti: ”Susi kunnioittaa sopimusta yhtä paljon kuin herra Villi Intiaani”.

Kyömynenän kuolema Beccher’s Islandin taistelussa syyskuussa 1867 ja Mustan Padan surma yhdessä yli sadan miehen, naisen ja lapsen kanssa Custerin joukkojen toimesta Washitassa marraskuussa 1867, puhveleiden jatkuva väheneminen, paremmat aseet, ratsuväen kyky hyökätä intiaanikyliä vastaan talvella, kaikki vaikutti heimojen lannistumiseen. 1870-luvun alkuvuosina tärkeimmät kiowa- ja comanchepäälliköt – kuten Satank, Satanta ja Potkiva Lintu – olivat kuolleet ja uudet päälliköt – kuten Sulkakoristeinen keihäs kiowapäällikkö ja comanchepäällikkö Quanah Parker – aavistivat väistämättömän ja kääntyivät neuvottelujen tielle, ja monet kävivät Suuren Isän luona Washingtonissa. Vuoteen 1875 mennessä sotatoimet eteläisillä tasangoilla olivat melkein päättyneet, mutta pohjoisempana apatia rikottujen sopimusten tähden muuttui pian avoimeksi vihamielisyydeksi.

Fort Laramien sopimus, joka viimein allekirjoitettiin marraskuussa 1868 Punaisen Pilven samoin kuin noin kahdensadan lakotapäällikön kanssa – brulé, oglala, miniconjou, hunkpapa, mustajalka, ilman jousta ja kaksi pataa – samoin kuin santee ja yanktonai, ja jossa kaikki suostuivat Punaisen Pilven vaatimuksiin jotka ”armeijalle olivat kitkeriä mutta eivät mahdottomia lääkkeitä”.

Tämä merkisti armeijan peräytymistä Bozeman Traililta, sellaisten linnoitusten kuin Fort Phil Kearny ja C.F. Smith hylkäämistä ja metsästysoikeuksien takaamista Republican Riverilla ja Nebraskassa ja Wyomingissa. Siinä varattiin myös Powder Riverin seutu ”intiaanimaaksi” jolle kukaan valkoinen ei saanut tunkeutua ilman intiaanien suostumusta. Kuten lääkemajan sopimus edellisenä vuonna, se lupasi koulujen rakentamista ja muona-annoksia sekä elinkorkoja. Laramien sopimus oli monessa mielessä menestys, se lopetti Punaisen Pilven Sodan joka oli vuodattanut paljon verta molemmilla puolilla erityisesti Fettermanin ja kahdeksankymmenen miehen saatua surmansa 21. joulukuuta 1866 ja myöhemmin Wagon Boxissa 2. elokuuta 1867 missä, vaikka valkoisten menetykset eivät olleetkaan suuret, monet ihmiset eivät koskaan todella toipuneet henkisesti tai ruumiillisesti kärsimyksistään.

Fort Laramien sopimuksessa Suuri Sioux Reservaatti oli määritelty käsittämään laajan alueen Missourijoesta länteen, mikä nykyään on Etelä-Dakotan osavaltio, tähän kuului Pa Sapa eli Black Hills, vuoret joita lakotat pitivät pyhinä. 1875 loppuun mennessä Kultakuume oli lakannut: lakotojen alueelle tunkeutuminen rikkoi Fort Laramien sopimusta ja armeija koetti pitää kullankaivajat ja muut seikkailijat poissa. Tehtävä oli ylivoimainen. ”Minä sanon teille ettei tällä hallituksella ole tarpeeksi valtaa pysäyttämään tuo [meidän] valloittava rotu… tämän maan… asukkaita ei voi lannistaa… ei ole kylliksi valtaa pysäyttämään meidän kansamme eteneminen” (Senaattori Hurlbut, Kongressimuistiinpanot, kesäkuu 1876).

Helmikuuhun 1876 mennessä uusi sota lakotojen kanssa oli meneillään, ja sitä edisti Istuvan Härän kieltäytyminen lähteä Powder Riverin mailta ja kirjoittautua yhteen intiaaniasiamiehen toimistoon, ultimaatumin jota vaati itse Ulysses Grant, Yhdysvaltojen presidentti. ”Jos he kieltäytyvät muuttamasta heidät ilmoitetaan Sotaministeriöön vihamielisinä intiaaneina ja sotaväkeä lähetetään paikalle huolehtimaan siitä että he noudattavat määräyksiä.” (Chandler Belknapille, Kongressimuistiinpanot, kesäkuu 1876).

Prikaatinkenraali George Crook johti kymmenen komppaniaa ratsuväkeä ja kaksi jalkaväkeä talvisotaretkelle Powder Riverille Istuvaa Härkää ja cheyenneliittolaisia vastaan. Maaliskuussa 1876 sotaretki loppui lyhyeen ankarien ilmasto-olosuhteiden vuoksi. Sitten suuremman ja paremmin järjestetyn kevätoperaation suunnitteli prikaatinkenraali Alfred H. Terry. 29. toukokuuta 1876 kenraaliluutnantti P.H. Sheridan raportoi suunnitellusta kolmeosaisesta sotaretkestä jonka johdossa olisivat Terry ja Crook: ”Prikaatinkenraali Terry lähti pois komentopaikastaan Fort Abraham Lincolnista Powder Riverin suuta kohti… Hänen joukkojensa kokonaisvahvuus on noin 900 miestä… Kenraali Crook lähtee Fort Fettermanista samansuuruisella joukolla. Eversti John Gibbon siirtyy parhaillaan alas Yellowstonen pohjoispuolta ja itään Big Hornin suistosta noin neljänsadan miehen kanssa… jokaisen kolonnan tulisi pystyä pitämään huolta itse itsestään ja rangaista intiaaneja jos saavat siihen tilaisuuden… Oletan että tapahtuu seuraavaa: Kenraali Terry ajaa intiaanit kohti Big Hornin laaksoja ja kenraali Crook ajaa heidät takaisin kohti Terryä. Eversti Gibbon siirtyy  alas Yellowstonen pohjoispuolta puuttuakseen asioihin… näiden kolmen kolonnan liikkeet saattavat pakottaa monet vihamielisistä intiaaneista takaisin intiaaniasiamiesten huomaan…”

Näiden kolmen voiman tietämättä yksi suurimmista historiallisella ajalla tunnetuista tasankointiaanien liittoutumista kokoontui nopeasti Little Big Hornin laaksoon, karismaattisen Istuvan Härän, hunkpapojen päällikön ja Hullun Hevosen, yhden oglalojen arvostetuimman sotapäällikön johdolla. Noin viidentoistatuhannen tiipiin kylä jossa asui 12000-15000 intiaania – enimmäkseen siouxeja ja cheyennejä – pystytettiin kolmen mailin pituudelle Little Big Horn-joen rannoille. Istuvan Härän viesti oli kulkenut kauaksi; muutama viikko aiemmin hän oli kutsunut mahtavan ja vaikutusvaltaisen mustajalkapäällikön Varisjalan Kanadasta liittymään souxeihin heidän taistelussaan amerikkalaisia vastaan… sen jälkeen kun amerikkalaiset ja crowt olisi voitettu siouxit tulisivat Kanadaan mustajalkojen tueksi ja tappaisivat valkoiset.”

Intiaanien suunnitellun perääntymisen Crookin voimien edessä teki tyhjäksi Hullun Hevosen hyökkäys kesäkuun 17. aamuna. Crook oli leiriytynyt Rosebudin ylävirralle yli tuhannen upseerin ja miehen kanssa sekä kuudenkymmenen shoshoni- ja crow-tiedustelijan kanssa. Intiaanit hyökkäsivät varoituksetta – Crook oli pelaamassa korttia ja hänen miehensä söivät aamiaista. Seurasi taistelu jota kesti kuusi tuntia, joutumatta häpeään naistensa ja lastensa edessä jotka olivat leiriytyneet noin seitsemäntoista mailin päähän pohjoiseen. Hullun Hevosen miehet käyttivät epätavallisen julmaa taktiikkaa jättäen Crookin kolonnan pulaan ammuksista. Melkein sata miestä oli kuollut tai haavoittunut. Mikä tärkeintä, Crook ei voinut osallistua suunniteltuun kolmenkeskiseen sotaretkeen.

Neljä päivää myöhemmin, kesäkuun 21. iltapäivänä Terry, Gibbon ja Brisbin pitivät neuvottelun Far Westillä. Myöhemmin samana päivänä Mark Kellogg lähetti viimeiseksi jäävän raporttinsa New York Heraldiin. Siinä hän kuvasi sotaretken seuraavaa askelta. Guster ”aloittaisi hyökkäyksen koko sotavoimallaan ylös Rosebudin laaksoa… ja seuraisi intiaaneja niin pitkään ja niin kauas kuin hevosen liha ja ihmisen kestokyky voisi johtaa hänen käskynsä… hän aikoo elää ja tehdä matkaa kuten intiaanit, tällä tavalla sotilaat saattavat mennä sinne minne intiaanitkin. Gibbonin komennossa oleva väki on aloittanut matkan kohti Big Hornin suuta.” Gusterin Seitsemäs Ratsuväkirykmentti koostui 31 upseerista, 586 sotilaasta ja sen lisäksi 33 intiaanitiedustelijasta ja 20 virkailijasta ja kansalaisesta. Gusterin lausuessa jäähyväisiään Gibbonin tiedetään huutaneen: ”Hei Custer, älä ole ahne! Odota meitä!” Custer vastasi kaksiselitteisesti: ”En tosiaankaan”.

25. kesäkuuta Custer jakoi joukkonsa neljään kolonnaan ja valmistautui hyökkäämään. Majuri Marcus Renon 131 miehensä kanssa oli määrä kulkea samansuuntaisesti Custerin kanssa, kapteeni Benteenin 113 miehen kanssa oli määrä mennä kaakkoon ja Custerin viiden komppaniansa kanssa (yhteensä noin 215 miestä) seurata kukkulajonoa joka johti intiaanikylän alempaan päähän. Washitan taistelussa marraskuussa 1868 Custer oli jakanut joukkonsa samalla tavoin hyökäten kylään samanaikasesti eri puolilta ja näin ollen saaden aikaan mahdollisimman suuren sekaannuksen. Reno iski suuren sioux-cheyennekylän eteläiseen osaan – Istuvan Härän hunkpapojen kimppuun.

…”pölypilven alla he näkivät vilauksen kiväärinpiipuista, näkivät lepattavan viirin, sotaväen siniset paidat… Lyijy ujelsi heidän päidensä yli iskien tiipiin salkoihin. Sotilaat ratsastivat täyttä laukkaa suoraan hunkpapaleiriin. Leirissä vallitsi täydellinen sekamelska. Vanhat miehet kiljuivat neuvoja… naiset ja lapset riensivät pakoon jalkaisin tai hevosen selässä… pakenivat sotilaita… ottivat vauvat syliinsä ja huusivat vanhempia lapsiaan… Hunkpapat puolustivat maataan urheasti… Joka hetki vahvistuksia tuli lisää ja laukaustenvaihto kävi koko ajan kovemmaksi…”

Monta viikkoa varhemmin, Aurinkotanssiseremonioiden aikaan, Rosebud Creekissä Istuva Härkä oli nähnyt dramaattisen näyn; se ennusti siouxien suurta voittoa monien kuolleiden sotilaiden kaatuessa leiriin. Tämän näyn innoittamana hunkpapat nousivat puolustamaan maataan. ”Sen sijaan että olisivat paenneet, intiaanit nousivat puolustamaan kyläänsä kunnes sen edessä oli raskas varustus.” Reno joutui nyt puolustusasemiin, hänen joukkonsa joutuivat pian siouxien ja cheyennesoturien piirittämiksi ja ”pakotie oli nyt avoinna kaikille”. ”Taistelu ei lainkaan täyttänyt toiveitani: niin kutsuttu voitto laaksosta muodostui musertavaksi tappioksi. Tunsin voivani pahoin kaikesta mitä oli tekeillä…” (Thomas H. French, Seitsemäs Ratsuväkipataljoona, Johnsonissa).

Kukkulajonon takana joka aiheutti ajoituksen vääristymän ”Custerin onni” oli kääntynyt onnettomuudeksi: hänen rykmenttinsä oli hajaantunut ja jokainen osa oli altis tappioille ennen kuin ne saataisiin taas yhdistymään. Jos Renon ensimmäinen hyökkäys olisi onnistunut, siitä olisi voinut seurata voitto, mutta Renon mielestä riskit olivat liian suuret, pian määrättyään miehensä jalkautumaan, hän antoi käskyn: ”Palatkaa hevostenne luo miehet!” Sekasorto oli vallalla. ”Minä kun luulin että meidän oli tarkoitus laukata päätä pahkaa heitä kohti – se oli ainoa mahdollisuus. Jos kääntää selkänsä intiaaneille olematta paremmalla hevosella kuin he, on sama kuin heittäisi henkensä hukkaan. Kun hän (Reno) lähti nousemaan kukkulalle josta hän oli kertonut minulle, eikä minuuttiakaan aikaisemmin, että hän aikoi aloittaa taistelun – se oli vastaus kysymykseeni.” Kun Reno oli pakosalla, kolmen mailin päässä Custer hyökkäsi kylän toiseen päähän. Renon tavoin hänkin kohtasi joukon sioux- ja cheynnesotureita, tällä kertaa hunkpapoja Gallin johdolla, oglaloita ja muita Hullun Hevosen johdolla ja cheyennejä Ontuvan Valkoisen Miehen johdolla. He torjuivat hänen hyökkäyksensä. Muutamassa minuutissa komppania L. James Calhounin johdolla, hevostensa vauhkoonnuttua Crow Kinginin ja hänen sotureidensa ansiosta tuli tuhotuksi. Muut neljä komppaniaa C,E,F, ja I, joista monet sotilaat olivat nousseet ratsailta, seisoivat asemissaan korkeammilla kukkuloilla. Ennen kello viittä kuitenkin Custer ja hänen koko miehistönsä joutui kokonaan saarretuksi eikä ehtinyt kulua tuntiakaan kun he kaikki olivat kuolleet. ”Custerin veripelto” löydettiin tiistaiaamuna 27. kesäkuuta ja kuten kapteeni Edward S. Godfrey myöhemmin kirjoitti, ”se oli kammottava paikka. Istuvan Härän näkemä enne oli toteutunut.”

Suuri intiaanileiri hajaantui nopeasti, sen kokoisia kyliä ei voitu pitää yllä. Laidunmaat olivat pian kuluneet loppuun ja riista pakeni. Monet palasivat intiaaniasiamiesten luo mutta suurin osa Istuvan Härän, Hullun Hevosen, Amerikkalaisen Hevosen, Tylsän Veitsen ja Pienen Suden alaisuuteen jääneistä jäi Powder Riverille. Heidän vapaa elämänsä Amerikan mantereella oli kuitenkin nopeasti kulkeva kohti loppuaan.

”Yksi torjuntavoitto ei anna viholliselle lopullista voittoa… sotilaidemme veri vaatii että näitä intiaaneja on jahdattava… (heidän täytyy) alistua kansakunnan tahtoon…”

Kesällä 1876 kaksihaarainen sotajoukko onnistui cheyennejä ja lakotoja vastaan ja Slim Buttesissa 8. syyskuuta 1876 Mills ja Crook hyökkäsivät Amerikkalaisen Hevosen kylään. Päällikkö sai surmansa ja kylä tuhottiin. Punaisessa Pilvessä ja muissa siouxien asiamiehen toimistoissa Crook kukisti intiaanit ylivoimalla. Crooks syöksi vallasta Punaisen Pilven, jonka sympatiat sopimusta allekirjoittamattomien kanssa olivat aivan liian ilmeiset. Willow Creekissä syksyllä 1876 Ranald S. Mackenzie tuhosi Tylsän Veitsen kylän, kolmekymmentä cheyenneä sai surmansa ja seitsemänsataa ponia vangittiin. Ceder Creekissä Yellowstonejoen varrella 20. lokakuuta 1876 kenraali Nelson A. Miles neuvotteli Istuvan Härän kanssa joka pyysi rauhaa vanhoilla ehdoilla (vapaus liikkua ja metsästää). Myöhemmin Miles kertoi: ”Istuva Härkä puhui kuin valloittaja ja näittikin sellaiselta”.

Wolf Mountainilla tammikuussa 1877 Niles hyökkäsi Hullun Hevosen johtamia lakotoja vastaan… kylä tuhottiin ja Hullu Hevonen perääntyi. Maaliskuussa 1877 Istuva Härkä ja noin 900 hänen kannattajaansa vetäytyivät Kanadaan. Toukokuussa Miles hyökkäsi Minicounjoun kylään ja tappoi päälliköt Rautatähden ja Ontuvan Peuran. Hullu Hevonen antautui toukokuussa 1877. Vartija iskee veitsellä Hullua Hevosta, hänen vastustaessaan vangituksi tulemista. ”Isäni, olen vakavasti loukkaantunut. Kerro ihmisille ettei minuun kannata enää luottaa”. Tammikuussa 1879 Tylsän Veitsen cheyennet näkivät nälkää kunnes alistuivat, murtautuivat ulos armeijan parakeista ja kuusikymmentäneljä kuoli ja viisikymmentä haavoittui.

Ei ole epäilystäkään siitä, että tuohon aikaan Istuvassa Härässä henkilöityi vapaa ja itsenäinen tasankointiaani, mutta edessä olivat vaikeat ajat, sillä riista hupeni Kanadan tasangoilla ja vähitellen sadat lakotat ylittivät Yhdysvaltain rajat tavatakseen ystäviä ja sukulaisia. Vuoteen 1881 mennessä Istuvalla Härällä oli enää vajaat kaksisataa kannattajaa ja viimein 20. kesäkuuta 1881 pienen joukkonsa kärjessä hän ratsasti Fort Bufordiin, Dakotan alueelle ja antautui: ”lopullinen antautuminen oli isku hänen rakkaalle itsenäisyydelleen ja ylpeydelleen, ja hän otti sen raskaasti. Hän oli melkein murutunut”.

Istuvaa Härkää pidettiin kaksi vuotta sotavankina, ja viimein hän sai palata kansansa luo Standing Rock reservaattiin vuonna 1883. Merkit olivat pahaenteiset… Istuvan Härän paluu ajoittui samaan aikaan kun intiaanit kokoontuivat viimeiseen suureen puhvelinmetsästykseen. Valtavat puhvelilaumat olivat kadonneet iäksi.

Uudisasukkaiden jatkuva virta ja rautateiden rakentaminen asettivat uusia paineita. Suuri Siouxreservaatti nähtiin olevan länteen laajentumisen tiellä ja uudisasukkaat pyysivät että intiaanit siirtyisivät pois tieltä. Vuonna 1889 monien neuvottelujen ja kyseenalaisten lupausten jälkeen hallitus riisti suuria alueita reservaatista, teko jota Istuva Härkä vastusti kiivaasti. 1889-90 talvi levitti tautiepidemioita ja äkkiä reeservaattielämä paljastui koko karmeudessaan. Lakotojen poliittinen järjestelmä oli hajotettu, heidän uskonnolliset seremoniansa tukahdutettu, metsästystalous tuhottu ja nyt jopa heidän lapsensa vietiin kaukaisiin kouluihin oppimaan valkoisen miehen tapoja. Näin kaikki arvot kävivät tarkoituksettomiksi niin että mahdollisuutta onneen ei enää ollut. Lakotat olivat joutuneet anomiseen tilaan, tilanteeseen joka oli yhteinen lähes kaikille heimoille ympäri tasankoa ja muualla, kun heidät pakotettiin omaksumaan uusi elämäntyyli.

Wovokan viesti tulevalle maailmalle oli yksinkertainen ja selvä. Jumalan poika rankaisisi valkoista miestä hänen vääryyksistään intiaaneja kohtaan, hän pyyhkäisisi heidät pois maankamaran kasvoilta, kuolleet heräisivät elämään, puhvelit ja muu riista palaisi, ”tanssikaa neljä yötä perätysten… älkää tehkö kenellekään pahaa… kun maa järisee (uuden maailman koittaessa) älkää pelätkö. Se ei tee teille pahaa.”

”He vannoivat että Messias tulisi heille unessa ja lupaisi heille riistansa takaisin ja puhveleita kasoittain.”

Ihmiset tanssivat – he kutsuivat sitä Henkitanssiksi – ja maa tosiaankin järisi sillä vähän aikaa kivääritkin jyrähtelivät.

”He väittävät ettei yksikään luoti läpäise Messiaan antamaa paitaa, mutta kun sotilaat ampuivat  he huomasivat ettei se ollut totta… Puhkesi tappelu, käsirysy ilman trumpetin soittoa, kun siouxit kaatuivat mies toisensa jälkeen – 7. rykmentti tappoi heidät kaikki…”

15. joulukuuta 1890 Istuva Härkä kaatui kuolleena maahan luoteja päässään ja rinnassaan. 29. joulukuuta Isojalka yhdessä noin sadanneljänkymmenenkuuden Miniconjou lakota miehen, naisen ja lapsen kansa sai surmansa Wounded Kneen pellolla. – ”Älkää pelätkö”, Wovoka oli sanonut; ”Ei se satu teihin”. Mutta kansan toivo oli mennyt, mitään keskusta ei enää ollut, pyhä puu oli kuollut – tasankointiaanien valloittaminen oli tosiasia. Wovokan uutta viestiä laulettiin kovaa. ”Lapseni, tänään minä kutsun teidät kävelemään uutta polkua, ainoata joka enää on auki – Valkoisen Miehen Tietä.”

”Voimakas ja sotaisa kansa, ylpeä, ylimielinen ja uhmakas – suurikasvuinen, voimakaslihaksinen ja hyvä hevosmies, hyvin pukeutunut, pääasiassa nahkoihin ja huopiin, kansa jolla on paljon hevosia ja majoja, runsaasti lihaa koska puhvelit, hirvet, antiloopit ja peurat laiduntavat heidän maillaan. He sanovat olevansa intiaaneja eivätkä halua muuttaa elämäntyyliään”. – Samuel N. Latta, intiaaniasiamies, Missourin yläjuoksulla noin 1860.

TASANKOJEN  INTIAANIHEIMOT

Sarceet
Tasangon creet
Mustajalat
Gros ventret
Assiniboiit
Tasankojen ojibwat
Crowt
Teton siouxit
Hidatsat
Mandanit
Arikarat
Yanktonai siouxit
Santee siouxit
Cheyennet
Poncat
Omahat
Yankton siouxit
Iowat
Otot
Pawneet
Arapahot
Kansat
Missouriat
Kiowat
Kiowa-apassit
Osaget
Comanchet
Wichitat
Quapawit
Lipan-apassit
Tonkawat
KitsaitSarceet
Tasangon creet
Mustajalat
Gros ventret
Assiniboiit
Tasankojen ojibwat
Crowt
Teton siouxit
Hidatsat
Mandanit
Arikarat
Yanktonai siouxit
Santee siouxit
Cheyennet
Poncat
Omahat
Yankton siouxit
Iowat
Otot
Pawneet
Arapahot
Kansat
Missouriat
Kiowat
Kiowa-apassit
Osaget
Comanchet
Wichitat
Quapawit
Lipan-apassit
Tonkawat
Kitsait

TASANKOJEN JAOITTELU SIJAINNIN, HEIMOJEN JA KIELIRYHMIEN VÄLILLÄ

Sijainti
POHJOISET TASANGOT

Heimo
Mustajalat (1)
Tasankojen creet (1)
Tasankojen ojibwat (1)
Gros Ventret (1)

Sarceet (2)

Kieliryhmä/huomautus
Algonkin (1). Alueen ikivanhoja asukkaita. Arkeologiset löydöt todistavat että mustajalkojen ja creeiden välillä oli voimakkaita yhteyksiä ja että heidän mytologiassaan oli yhteneväisyyksiä.
Athapaskan (2). Tämä pieni heimo liittyi mustajalkoihin 1800-luvulla.



Sijainti
KESKITASANGOT

Heimo
Siouxit (lakotat, dakotat, nakotat) (1)
Crowt (1)
Mandanit (1)
Hidatsat (1)

Arikarat (2)

Kieliryhmä/huomautus
Siouan (1). Lakotat olivat läntisimpiä siouxheimoja. Dakotat, mandanit ja hidatsat olivat puoliksi paikallaan eläviä.
Caddo (2). Joskus heitä kutsuttiin ”pohjoisiksi pawneeiksi”. Puoliksi paikallaan eläviä, Mandanista etelään Missourijoen varrella.

Sijainti
ETELÄISET TASANGOT

Heimo
Comanchet (1)
Kiowat (2)
Wichitat (3)
Pawneet (3)
Kiowa-apassit (4)

Kieliryhmä/huomautus
Uto-atsteekki (1)
Kiowa (2)
Caddo (3)

Athapaskan (4)

Lähde: Suuri Intiaanikirja – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
(Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s