Ylätasangot ja suuri allas

”Minä hautasin hänet tuohon polveilevien vesien kauniiseen laaksoon. Minä rakastan tuota maata enemmän kuin mitään muuta maailmassa.”

YLÄTASANGOT JA SUURI ALLAS

Ylätasanko levittäytyy keskisestä Brittiläisestä Kolumbiasta etelään Yhdysvaltain rajan yli itäseen Oregoniin ja Washingtoniin, käsittää pääosan pohjoisesta Idahosta ja jatkuu mantereen vedenjakajan yli luoteiseen Montanaan.

Sitä halkovat joet – monien nimet viittaavaat niiden luonteeseen ja tuotteisiin, kuten esim. Clearwater (Kirkas Vesi), Boulder (Siirtolohkare), Salmon (Lohi), Beaverhead (Majavanpää) ja Cascade (Putous) – ja Siniset Vuoret ja Bitterroot-vuoret jotka reunustavat Columbian ylätasankoa; tämä on alueen hallitsevin maantieteellinen erikoispiirre, ja sen halki virtaa suuri Columbia-joki, joka on yhdessä pohjoisen Fraserin kanssa maan ja sen kansan elinhermo. Alueelle, jolla on pinta-alaa lähes 200 00 neliömailia, on tunnusomaista vastakohtien sävyttämä kauneus: metsäiset vuoret, syvät laaksot ja kanjonit, kirkasvetiset tulvivat virrat, avarat niittymaat ja etelässä Suuren Altaan reunalla, tuulenpieksemät tasangot ja autiomaa-alueet: niiden autiudessa on vain siellä täällä marunatyppäitä ja kallioita. Joissa on runsaasti kalaa, erityisesti lohta, joka vaeltaa Tyynestä merestä sekä Fraserin että Columbian sivujokien kautta.

Puhveleita ei esiintynyt suuressa osassa aluetta, mutta hirvi, peura ja vuorilammas olivat  yleisiä, samoin saukko ja majava. Ylätasankoa hallitsi kaksi pääkieliryhmää: pohjoisessa asuivat nykyisen Brittiläisen Kolumbian alueella sisämaassa salishia puhuvat shuswapit, lillooetit, thompsonit ja okanaganit, kun taas Yhdysvaltain ja Kanadan välisen rajan molemmin puolin nykyiseen Washingtoniin ja Idahoon asti elivät kalispelit, coeur d’alenet, spokanet, colvillet, sanpoilit ja lattapäät. Keski- Columbiassa samoilivat sahaptinia puhuvat klikitatit, yakimat, umatillat, wallawallat, palusit, nez percet ja cayusat. Muitakin kieliryhmiä esiintyi, kuten kootenait koillisessa, he puhuivat omaa kieltään, mutta heidän on nyt osoitettu olevan kaukaista sukua algonkineille; lännessä alemmassa Columbiassa elivät chinookit, jotka tosin kulttuuripiirteiltään kuuluivat pikemminkin Tyynen meren rannikon heimoihin. Jälkimmäiseen kieleen kytkeytyi niinsanotun Columbiajoen alueen intiaanien kauppakieli, jonka käyttö ulottui Tyynen meren rannikolle ja sieltä aina Kaliforniaan ja Alaskaan saakka.

Vaikka keräily ja metsästys olivat tärkeitä ylätasangon kansoille, heidän pääasiallinen toimeentulonsa riippui lohesta, jota pyydettiin harppuunalla, verkoilla, koukuilla tai johtamalla kalat satimeen. Harppuunat, jotka olivat samanlaisia kuin nez perceiden kauempana etelässä käyttämät, koostuivat kolmipiikkisestä  atraimesta ja noin 1,5 metrin pituisesta varresta, johon edellinen oli kiinnitetty.  Vaikka pyydettyä kalaa syötiin paljon tuoreeltaan, suuri osa kuivattiin telineillä ja savustettiin talven varalle.

Nez percet, monien muiden ylätasangon heimojen lailla, olivat läsnä suurten Dallesin putousten Rendezvousissa, joka pidettiin syksyisin Columbia-joella paikalla, missä joki puhkaisee Kaskadien vuorijonon. Useista ympäristöön ja historiaan liittyvistä syistä johtuen Dallesin putouksista tuli eräs tärkeimmistä keskuksista vilkkaassa läpi kesän käydyssä kaupassa, joka saavutti huippunsa syksyllä. Putousten läheisyydessä elivät wishramit ja wascoet, jotka molemmat puhuivat chinookin murteita ja joita pidettiin huomattavina välittäjinä ylätasangon ja Tyynen meren rannikon heimojen välillä; he majoittivat luokseen monia ryhmiä, jotka tulivat heidän kyliinsä syksyisten kauppamarkkinoiden aikana.

Nez percet toivat puhvelintaljoja, sillä useat heidän joukkonsa metsästivät Montanan ja Wyomingin tasangoilla idässä; jotkut toiset kuten esim. klamathit, erikoistuivat camas-sipuleihin, laajalti käytettyyn makeaan ja ravitsevaan kasvisravintoon; hammas- ym. kotiloita toivat muassaan wishramit ja wascot Tyynen meren rannikolta. Vaikka Rendezvous näyttää saaneen alkunsa jo kauan ennen kuin valkoisten kanssa tehtiin tuttavuutta, Dallesin putouksilla tammikuussa 1806 vierailleet löytöretkeilijät Lewis ja Clark olivat sitä mieltä että ”valkoisten käynnit ovat sieluna tässä kaupankäynnissä”. Sellaisten kontaktien avulla ylätasangon kansat onnistuivat hankkimaan jokseenkin vanhentuneita ”brittiläisiä tai amerikkalaisia musketteja, ruutia, luoteja, hauleja, kupari- ja messinkikattiloita, messinkisiä tee- ja kahvipannuja, huopia… punaista ja sinistä kangasta… messinkilankaa ja veitsiä. Selvästikin ylätasangon kansat tulivat lisääntyvässä määrin riippuvaisemmiksi eurooppalaisista tavaroista, joista lopuksi tuli välttämättömyystarvikkeita pikemminkin kuin ylellisyysesineitä.

Ylätasangon intiaanien asumusten tyyli ja erityispiirteet vaihtelevat: on tunnistettu ainakin neljä selvästi erottuvaa perustyyppiä. Perinteisesti pohjoisen ylätasangon heimot, kuten esim. shuswapit, thompsonit ja okanaganit käyttivät puoliksi maanalaisia asumuksia; niissä asui yki tai kaksi perhettä, ja ne rakennettiin kaivamalla pois kuivaa hiekkamaata noin kaksi metriä syvälti; läpimitaltaan ne olivat suunnilleen 4 metriä, vaikka niiden koko vaihtelikin huomattavasti. Kattona olivat poikittain asetetut, noin 10 cm:n paksuisella maa- ja ruohokerroksella peitetyt riu’ut, ja sisäänkäynti tapahtui yleensä katon läpi yksinkertaisia tikapuita pitkin. Kauempana etelässä nez percein keskuudessa samanlaisia asumuksia käyttivät yleensä naiset ennen synnytystä ja sen jälkeen sekä kuukautisten aikana, kun taas pienehkö hikoiluhuone oli yli 14-vuotiaiden poikien käytössä.

Monien ylänköheimojen suosima, sekä talvella  että kesällä käytetty asumus oli kuitenkin kartiomainen teltta, joka pystytettiin latomalla 7-9 riukua kolmijalan ympärille ja peittämällä tämä kehikko osmankäämeistä tai kaisloista kudotulla matolla. Sellaiset asumukset toivat mieleen tasankojen tiipiin, vaikka keskimäärin ne olivat jonkin verran pienempiä. Kun näitä telttoja käytettiin talviasumiseen, niiden peittämiseen käytettiin kaksi, kolme tai jopa neljä kerrosta ruokomattoja ja yleensä ne kaivettiin noin 60 cm maan sisään; ylöskaivettu maa kasattiin suojaamaanmaan pinnan yläpuolelle jäävää teltan osaa. Oli pitkiä taloja, joita käytettiin usean perheen asuntona. Kuvaillessaan käyntiään Neeshnepahkeookin eli Katkonenän, erään nex perce –päällikön luona Lewis ja Clark kertoivat kokonaisesta kylästä, jossa noin 38 perhettä asui kahdessa tilavassa talossa. ”Vähän matkan päässä meistä on kaksi chopunnish-taloa, joista toisessa asuu 8 perhettä, kun taas toisessa, selvästikikin suurimmassa jonka olemme nähneet, majailee ainakin 30 perhettä. Se on pikemminkin eräänlainen vaja, rakennettu kaikkien muiden majojen lailla oljista ja ruohomatoista ja siinä on harjakatto; sen pituus on 156, levyes 15 jalkaa; päätyseinät ovat umpinaiset, kun taas kummallakin sivulla on ovia. Laaja sisätila on ilman väliseiniä, mutta kunkin perheen nuotio palaa keskellä rakennusta rivissä noin 10 jalan välein.

Myös okanaganit ja muut kauempana pohjoisessa asuvat heimot käyttivät samanlaista pitkäätaloa, mutta se oli, erään havainnoitsijan mukaan, tilapäinen suoja, rakennettu majoittamaan kokouksiin ja kalastuspaikoille saapuneita ihmisiä.

Kun liikkuvuus lisääntyi hevosen käyttöönoton myötä, sellaisen ylätasankoalueen heimot kuin pend d’oreillesit, lattapäät, colvillet ja jotkut nez perce –ryhmät, lähtivät ryöstöretkille tasankojen puhvelimaahan. Siellä he hieroivat kauppaa puhvelinnahkaisista tiipiistä, jotka yhä enenevässä määrin syrjäyttivät ruokomatoilla verhotun kartionmuotoisen teltan, koska ne olivat käyttökelpoisempia metsästysretkillä ja kauppamatkoilla.

Ylänköalueen itäosan heimoista esim. kalispelit ja pend d’oreillesit olivat kanootintekijämestarien maineessa ja vaikka heidän veneensä muistuttivatkin tyypiltään pohjoisten salishan-heimojen kanootteja, ne erosivat jälkimmäisistä olemalla tasapäisiä. On selitetty, että tämä venetyyppi saa selityksensä irokeesien vaikutuksesta; jotkut näistä, ollessaan turkiskauppiaiden palveluksessa, tekivät Flathead Lakella kaarnakanootteja, joiden tyyppi juontaa juurensa itään eli irokeeseihin.

Kun hevoset yleistyivät, eräät tutkimusmatkailijat kertoivat että 50-100 hevosta henkeä kohti oli nez percein keskuudessa melko tavallista ja 40 vuotta myöhemmin kerrottiin, että yksi perhekunta cayusain ja nez percein keskuudessa saattoi omistaa jopa 1500 hevosta, kun taas croweista – heidät katsottiin luoteisista tasankoheimoista varakkaimmiksi – on olemassa tieto, että 1805 yhtä telttaa kohden oli 7 hevosta, 1830 taas 15.

Lattapäät ja nez percet antavat perimätiedossaan kunnian ensimmäisten ratsujensa saamisesta shotshoneille; nämä puolestaan sanoivat saaneensa ensimmäiset hevosensa heimolaisiltaan comancheilta, jotka jo 1705 ryöstelivät nykyisen Uuden Meksikon espanjalaisia siirtokuntia, jotka omistivat paljon hevosia.

Okanagien kertoma huvittava tarina mainitsee ensimmäiset yritykset ratsastaa tällä uudella oudolla luontokappaleella; eniten pelättiin hevosen selästä putoamista. ”Ensimmäinen hevonen jonka saimme oli hyvin lempeä. Ensimmäinen hevosen selkään noussut henkilö ratsasti tukien itseään kahdella kepillä, yksi kummassakin kädessään. Toinen mies talutti hevosta hitaasti ja ratsastaja siirteli keppejä (aivan kuin kävelykeppejä) heidän kulkiessaan eteenpäin.

Hevonen sopi ylätasangon kansojen jo tavaksi tulleisiin kausiluontoisiin vaelluksiin. Huolellisella ja valikoivalla jalostustyöllä esim. nez percet ja heidän lähisukulaisensa cayusat loivat vähitellen suunnattomia hevoslaumoja.

Hankittuaan hevosia eteläasankojen heimot, kuten esim. coeur d’lenet, spokanet ja nez percet alkoivat käydä tasangoilla metsästämässä puhveleita ja käymässä kauppaa. Idästä länteen kulkeutuvat tavarat olivat pääasiassa catlinitea ja siitä tehtyjä piippuja, sekä kankaita, puhvelinnahkoja ja huopia. Vaikka ylätasankolaiset valmistivat esim. päähineitä, he pitivät siouxien tekemiä päähineitä hienoimpina, myös crowien viitat – ne tehtiin pehmeimmästä parkkinahasta ja koristeltiin helmi ja piikkisianpiikkireunuksella – olivat hyvin kysyttyjä. ”Usein yhdestä ainoasta hienoimmasta huovasta joutui antamaan maksuksi hevosen ja lisäksi taidokkaan nahkapaidan”. Piikkisianpiikkiset koristeet, helmillä ja piikkisianpiikeillä kirjaillut piippumassit, mokkasiinit ja parkitsemattomasta nahasta tehdyt laukut olivat kaikki suurina määrinä valmistettuina laadukkaita tavaroita, joita ylätasankojen heimot halusivat tasankojen kansoilta. Tämä kauppa vaikutti syvästi heidän pukeutumistapoihinsa ja erityisesti uskonnollisissa seremonioissa ja muissa juhlissa käytettyyn vaatetukseen.

Vaikka ylätasangoilta myytiinkin tasangoille pääasiassa hevosia  – satunnnaisesti myös harvinaisia appaloosia – tasankojen intiaanit halusivat sellaisiakin tavaroita kuin lohesta saatua kalaöljyä, pemmikaania, camassipuli- ja marjakakkuja, hamppua ja hamppuköyttä, simpukankuoria, tietyntyyppisiä helmiä, vihreästä vuolukivestä tehtyjä piippuja, kotkan pyrstösulkia, vuorilampaan sarvia ja niistä valmistettuja lusikoita sekä kudottuja laukkuja. Himotuimpia tavaroita oli kuitenkin ylätasangoilla lähes täydelliseksi kehitetty jousi, jota tasankoheimot pitivät täysin ylivoimaisena omien jousiensa rinnalla. Hienoimpia olivat vuorilampaan sarvesta tehdyt jouset, jotka olivat nimenomaan nez percein erikoistuote. Ylängön perinteellinen asu tehtiin antiloopin, hirven tai peuran pehmeistä parkkinahoista, jotka oli yleensä kaltattu. Miehet käyttivät pehmeäpohjaisia mokkasiineja, säärystimiä ja lannevaatetta, paitaa ja huopaa, naiset taas mokkasiineja, pohkeeseen ulottuvia säärystimiä, pitkää pukua ja huopaa.

Vaikka hevonen ja laajat yhteydet jotka sen myötä solmittiin tasankohiemojen kanssa idempänä vaikuttivatkin syvästi ylätasangon kulttuuriin, sikäläisten heimojen alueet säästyivät suurimmaksi osaksi ulkopuolisten hyökkäyksiltä ja ylätasangon heimojen keskinäinen sodankäynti pysyi vähäpätöisenä. Kootenait, lattapäät ja jotkut pohjoiset shoshonit pitivät mustajalkoja ja croweja tunkeilijoina niillä läntisten tasankojen alueilla joita he olivat vuosisatoja käyttäneet heimojen yhteisenä puhvelimaana.

Cree-intiaaneilta idästä saamillaan tuliaseilla varustautuneet mustajalat pakottivat kootenait, lattapäät ja shoshonit jättämään entiset metsästysmaansa ja jotkut Kalliovuorista itään eläneet ryhmät tuhottiin lähes kokonaan; muut perääntyivät ylängölle. Shoshonien rivit olivat niin pahoin harventuneet, ettei yli puoleen vuosisataan ainuttakaan heistä nähty luoteisilla tasangoilla Yellowstonesta pohjoiseen. Lattapäät kutsuivat coeur d’aleneja ja muita salishan-heimoja lyöttäytymään heidän kumppaneikseen kun he suuntasivat kulkunsa entisille metsästysmailleen tasangoille; tuloksena oli suuri sotilaallinen ryhmittymä heimojen kesken (ylätasangon kansat vastaan tasankojen kansat). Jälkimmäiset olivat heikommassa asemassa sikäli että he sotivat keskenään jatkuvasti (esim. mustajalat ja crowit olivat melkein lakkaamatta sodassa toistensa kanssa). Sotaretket vuorten yli olivat suhteellisen tavallisia. Aselepo solmittiin silloin tällöin vain siksi, että voitiin käydä kauppaa muutamien päivien ajan. ”Ei kukaan kummaltakaan puolelta saanut riidellä, tapella tai varastaa; vieläpä kaikkien oli kilpailtava ja käytävä kauppaa aivan sen mukaan kuin heitä miellytti. Ihmisten käyttäytyminen näiden aselepojen aikana oli jyrkästi vastakkainen heidän asenteelleen muina aikoina, jolloin kumpikin puoli oli aina valmis hyökkäämään tai torjumaan hyökkäyksen. Joskus… tuskin päivääkään kului ilman että toinen osapuoli hyökkäsi toisen kimppuun. Mustajalkojen sanotaan olleen pahimpia aselevon rikkojia”. 1860-luvulla näyttää syntyneen pienien ryhmien uusia ystävyyssuhteita. Lopputuloksena oli ensinnäkin se, että nämä nez perce-ryhmät omaksuivat muutamia piirteitä tasankojen kulttuurista, erityisesti sellaisia jotka kuuluivat aineellisen kulttuurin piiriin. Toinen seuraus oli yhä selvemmin havaittava kahtiajako nez perce –ryhmien välillä. Lähetyssaarnaajien voimakkaan vaikutuksen alaiset ryhmät hylkäsivät enenevässä määrin niin perinteiset uskonnolliset kuin muutkin heimotavat kuin muutkin heimotavat ja perinteisen elämäntyylin. Muut ryhmät taas halusivat vaalia riippumattomuuttaan ja ominaislaatuaan.

Niin mukavaa kuin valkoisen miehen näkökulmasta katsoen olikin pitää nez perceitä yhtenä ainoana ryhmänä, tämä oli täysin ristiriidassa heimon sosiaalisen organisaation kanssa; heimo koostui ryhmistä, niin sopimukseen liittyneistä kuin sen ulkopuolelle jääneistä, kullakin oma johtajansa. 1800-luvun puoliväliin mennessä valkoinen siirtolaisuus suuntautui kasvavassa määrin ylänkömaille, ja konfliktien välttämiseksi mm. Stevensin sopimus vuodelta 1835 määritteli nez percein alueen. Sopuun päästiin vähäisin erimielisyyksin. Kyseisen sopimuksen allekirjoitti Lawyer, suuresti kunnioitettu päällikkö Twisted Hairista; tältä olivat Lewis ja Clark saaneet ystävällisen vastaanoton puoli vuosisataa aikaisemmin. Myös 47 muuta päällikköä allekirjoitti sopimuksen; näytti siltä että odotetut vaikeudet oli näin saatu ratkaistuksi, mutta murheellista kyllä osoittautui että ratkaisu jäi lyhytaikaiseksi. Viisi vuotta myöhemmin, 1860 Elias D. Pierce –niminen kauppias löysi merkkejä kultaesiintymistä reservaatin alueelta, ja vuoden loppuun mennessä hän oli pystyttänyt leirin johon oli värvätty n. 33 miestä. Kaivostoiminta aloitettiin seuraavana keväänä. Koska kaivosmiehiä odotettiin saapuvan lisää, toinen sopimus yritti pienentää reservaatin ennestään. Tällä kertaa sopimukseen ei kyetty pääsemään ja eteläiset nez percet – joihin kuului Looking Glass – marssivat ulos neuvotteluista kieltäytyen allekirjoittamasta. Tuolloin tunnettiin syvää mielipahaa ja levottomuutta kummallakin puolella. Kuten intiaaniasiamies Monteith huomautti 1872: ”On todella valitettavaa että laakso ylipäänsä avattiin uudisasutukselle. Se on niin korkealla ja niin kylmä, että siellä voidaan kasvattaa vain kestävimpiä vihanneksia… Se on hienoa laidunmaata, ja karjankasvattaminen on ainoa asia jota siellä voidaan harjoittaa vähänkin edullisesti. Se on ainoa kalastuspaikka mikä nez perceillä on ja he menevät sinne kaikista ilmansuunnista… Jos vain on jokin keino jolla Wallowa-laakso voidaan säilyttää intiaaneilla, niin minä tulen sitä ilman muuta suosittelemaan”.

Tämä raportti kirjoitettiin joitakin kuukausia Vanhan Josefin (Tu-eka- kasin) kuoleman jälkeen; kuolinvuoteellaan hän vannotti poikaansa, ettei tämä saanut koskaan luopua Wallowa-laaksosta ja Grande Ronde-laaksosta: ”Muista aina, että sinun isäsi ei koskaan myynyt maataan”. Kuten Hein-mot Too-ya-la-kekt, maailman paremmin Josefina tuntema, myöhemmin kommentoi: ”Minä hautasin hänet tuohon polveilevien vesien kauniiseen laaksoon. Minä rakastan tuota maata enemmän kuin mitään muuta maailmassa”.

1872 Monteith oli myös raportoinut, että vaikka valkoiset eivät vielä olleetkaan rakentaneet laaksoon yhtään taloa, joitakin tultaisiin rakentamaan ”tänä syksynä… (Silloin) on ratkaistava kysymys mitä tapahtuu reservaatin ulkopuolella eläville intiaaneille…”.

1877 kenraali Howardin adjutantti, majuri H. Clay Wood, tarkasteli vuoden 1863 sopimuksen laillisuutta ja teki seuraavan johtoopäätöksen: ”Mielestäni vuoden 1863 sopimuksen ei voida katsoa sitovan sen hylänneitä nez perce intiaaneja ja mikäli se yrittää riistää heiltä oikeuden minkä tahansa maan hallintaan, sen ehdot ovat tyhjiä ja mitättömiä. Tämän sopimuksen edellyttämä heidän hallintaoikeutensa raukeaminen on vajavainen ja epätäydellinen”. Kun kuitenkin laaksoon muutti lisää valkoisia, jotka uskoivat lain olevan heidän puolellaan, tilanne jännittyi. Eräs historioitsija tarkasteltuaan lähemmin laaksoon saapuneita uudisasukkaita joutui tekemään sen johtopäätöksen että monet olivat ”ihmisloisia, joiden vastenmielisyydessä oli korkeintaan aste-eroja”, hän lainaa majuri Woodin arvovaltaista nez perce –kysymystä käsittelevää tutkimusta, jonka kirjoittaja totesi: ”Minä voisin täyttää sivun toisensa jälkeen kuvaamalla intiaaneihin ja heidän perheisiinsä kohdistuneiden rikosten lukumäärää ja luonnetta”. Joosefin ja Howardin välisessä ratkaisevassa neuvottelutapaamisessa sotilaallinen voimannäytös johti lopulta antautumissopimuksiin. Sopimuksen torjuneet nez percet suostuivat jättämään Wallowa- ja Grande Ronde –laaksot. Howard raportoi: ”Me olimme saaneet kaikki sopimuksen hylänneet intiaanit lähtemään reservaattiin käyttämällä voimaa ja taivuttelua ilman verenvuodatusta”.

Muuton loppuunviemiseen jätetty epärealistisen lyhyt määräaika – vain 30 päivää – lisäsi nez percein tyrmistystä ja kaunaa ja nuori Wahlitis jonka isän eräs valkoinen oli murhannut noin kolme vuotta aiemmin päätti lähteä koston tielle. Kuten eräs historioitsija ilmaisee asian: ”Eagle Roben kuolemasta heitetty herja oli tulitikku joka sytytti tulilangan”. Keskiviikkona 13. kesäkuuta 1877 Wahlitis ja kaksi hänen nuorta kumppaniaan tappoivat Richard Devinen, seuraavana päivänä he tappoivat Henry J. Elfersin, Robert Blandin ja Harry Becktogen. Kolmikkoon liittyi 17 muuta Valkoisen Linnun leiristä, ja riehunta jatkui varastettuja väkijuomia ahkerasti käytellen. Yksityiskohtainen analyysi osoittaa selkeästi etteivät huomattavast johtajat – Joosef, hänen veljensä Ollokot, Looking Glass ja Too-hool-hool-sote – olleet millään tavoin osallistuneet näihin välikohtauksiin ja että heidän yrityksensä luovuttaa syylliset raukesivat tyhjiin (valkoisten) vapaaehtoisten häikäilemättömyyden takia. Kuten intiaaniasiamies Monteith raportoi kenraali Howardille, ”tosiasia on, että tietty ryhmä pelkää ettei intiaanisotaa tulekaan”. Alle viikossa arpa oli heitetty ja sota sopimuksen ulkopuolelle jääneiden nez percein kanssa puhjennut.

Ensimmäinen suurehko yhteydenotto Valkoisen Linnun kanjonissa 17. kesäkuuta 1877 aiheutti tyrmistystä kenraali Howardin alaisen, kapteeni David Perryn johtaman osaston riveissä, sillä noin 70 intiaanisoturia ajoi ”nopeasti ja täydellisesti pakosalle kolonnan, johon kuului 4 upseeria ja 99 miestä ja lisäksi 10-11 aseistettua siviiliä. Intiaanit eivät vain löylyttäneet heitä kunnolla vaan tuhosivat kolmanneksen ratsumiehistä ja ajoivat henkiinjääneitä takaa noin 13 mailia” ja ”yhdellä iskulla osoittivat etteivät he pelkästään osanneet taistella vaan osasivat taistella taidolla, rohkeudella ja päättäväisyydellä, mikä olisi ollut kunniaksi armeijan parhaille joukoille”. Tämän tappion järkiinnyttämänä Howard kokosi nyt yli 500 miestä vahvan, tykistön tukeman osaston. 250 nez perce –soturin ja heidän perheittensä – noin 500 naisen ja lapsen – takaa-ajo jatkui… Jouduttiin marssimaan lähes neljässä kuukaudessa 1700 mailia vaikeakulkuisessa maastossa ennen kuin heidät kyettiin pysäyttämään vain 40 mailin päässä heidän lopullisesta tavoitteestaan, Istuvan Härän leiristä Kanadassa. Howard ei selvästikään pitänyt tehtävästä sillä hän kirjoitti divisioonan päämajaan (5. kesäkuuta 1877). ”Muita joukkoja siirretään eteen niin nopeasti kuin mahdollista… Tarvitsen käyttööni 25 intiaanitiedustelijaa… Kumpa me saisimme tämän nopeasti päätökseen”.

Vaikka Howard sai avukseen nämä lisävoimat, nez percet vetivät jälleen pidemmän korren; he kiersivät hänen joukkonsa ja jatkoivat matkaa Clearwaterin laaksoon ja kaivautuivat siellä puolustusasemiin. Tällä kertaa kuitenkin, 11. heinäkuuta, Howard jonka komennossa oli neljä ratsuväkikomppaniaa, kuusi jalkaväkikomppaniaa ja viisi jalkaväkenä taistelevaa tykkikomppaniaa haupitsien tukemana laskematta mukaan hänen esikuntansa kaikkiaan noin 440 miestä, ajoi nez percet pakosalle 24 tunnin piirityksen jälkeen. Nämä jättivät jälkeensä valtavasti omaisuutta ja kuten eräs vanhahko nez perce –nainen kertoi, ”hyvin monet haavoittuivat”. Niin suuren tuhon tuotti tämä hyökkäys, että Joosef, luultavasti aavistaen mitä tulevaisuus toisi tullessaan, oli nyt valmis antautumaan. Nez percein kesken oli kuitenkin mielipide-eroja rauhansopimuksesta, sillä Valkoinen Lintu, Looking Glass ja too-hool-hool-zote asettuivat kannattamaan matkan jatkamista puhvelimaahan. Jo aiemmin oli vakiintunut käytäntö, jonka mukaan kapinoihin sekaantuneet päälliköt hirtettiin ja juuri se herätti eniten pelkoa nez percein keskuudessa; niinpä he kieltäytyivät antautumasta vaikka olivatkin menettäneet Clearwaterissa paljon heidän toimeentulolleen välttämätöntä ja valiten reitikseen 150 mailia pitkän Lolo-polun he suuntasivat kulkunsa Bitterroot-vuorten kautta kohti Montanaa. Vaeltaessaan laakson läpi he uupuneina mutta vielä uhmakkaina leiriytyivät Big Hole –joen rannalle. Siellä heidän kimppuunsa hyökkäsi päivän sarastaessa 9. elokuuta vähän yli 200 miestä eversti John Gibbonin johdolla: hän oli, saatuaan käskyn Howardilta joka eteni nyt jossakin Lolo-polulla jäätyään intiaaneista pahasti jälkeen, ratsastanut ulos Fort Missoulassa tavoittaakseen pakenevat nez percet.

9. elokuuta käyty Big Holen taistelu johti hirvittävään joukkoteurastukseen, jossa noin 80 nez percetä surmattiin, heistä 50 naisia ja lapsia. ”Monet naiset ja lapset tapettiin ennen kuin he ehtivät ylös vuoteistaan. Eräässä teltassa oli viisi lasta. Eräs sotilas meni sinne ja tappoi heidät kaikki”. Andrew Garcia kertoi myöhemmin mitä hänen 17-vuotiaana tyttönä Big Holen leirissä ollut vaimonsa kertoi hirveästä koettelemuksestaan. ”Rakeiden lailla satavat luodit lävistivät isäni Harmaan Kotkan teltan ja yksi niistä osui Huhuilevan Pöllön erään naisen päähän tappaen hänet, toinen osui Huhuilevan Pöllön yhden pojan rintaan niin että hän kaatui maahan jääden siihen makaamaan. Luotien näin sataessa teltan läpi niiden taustamusiikkina soi sotilaiden kiväärinpauke, soturien ja valkoisten miesten sotahuudot… vaimojen ja lasten parkuna ja kirkaisut… Sitten me kaikki yritimme päästä yhtä aikaa ulos tiipiistä… mutta sotilaat olivat vastassa… Huhuileva Pöllö, hänen toinen naisensa ja kaksi pikkulastaan ammuttiin kuoliaaksi ja minun isäni sai osuman mahaansa… sisareni vaipui kuolleena maahan luodin lävistettyä hänen päänsä…” In-who-lise sai osuman oikeaan olkapäähänsä ja kaatui maahan lähellä puron äyrästä; hänen tullessaan tajuihinsa eräs sotilas oli kumartunut hänen ylleen ja yrittäessään päästä ylös jaloilleen hän tarttui tukea saadakseen sotilaan jalkaan – yllättäen sotilas tönäisi naisen luotaan lyöden kiväärinsä perällä häntä suulle ja murskaten hänen huulensa ja hampaansa.

Vaikka hyökkäys aluksi olikin menestyksekäs, taistelu sai odottamattoman käänteen. Eräs nez perce –tutkija on dramaattisesti kuvannut tuota hetkeä: ”Pian leirin toisesta päästä voitiin kuulla Valkoisen Linnun, sen toisesta päästä taas Lookin Glassin ääni. Taistelun melun ylitse metsästystorven töräyksen lailla kohoavalla äänellään nämä kaksi päällikköä kokosivat soturinsa hyökkäykseen ja muuttivat jo alkaneen paon raivoisaksi kamppailuksi”. Mitä seurasi nez percein onnistuttua valtaamaan leirinsä takaisin, sen Gibbon myöhemmin merkitsi muistiin: ”Harvat meistä pystyvät nopeasti unohtamaan sitä murheen-, raivon- ja kauhunsekaista valistusta joka kantautui meistä 400 tai 500 jaardin päässä olevasta leiristä, kun intiaanit palasivat sinne ja näkivät teurastetut soturinsa, naisensa ja lapsensa. Yli 40 naista ja lasta ja 25 soturia oli saanut surmansa ja muitakin – mukaanlukien In-who-lisen isä, Harmaa Kotka – kuolisi haavoihinsa ja haudattaisiin Lolo-polun varteen. Mutta nez percet eivät suostuneet antamaan periksi, vaan jatkoivat matkaa vielä toiset tuhat mailia. 20. elokuuta Camas Meadowissa Ol-lokot ja 27 nez perce –soturia viivyttivät Howardin miehiä saamalla näiden hevoset ja muulit vauhkoontumaan… 13. syyskuuta Canyon Creekissä nez percein tarkka-ampujat pysäyttivät eversti Samuel Sturgisin komentaman 7. ratsuväkirykmentin 400 miestä niin pitkäksi aikaa, että naiset ja lapset sekä heidän kerallaan heimon hevoslaumat pääsivät turvaan… 23. syyskuuta hengähdystauko Cow Islandilla, missä hankittiin kipeästi kaivattuja muonavaroja ryöstämällä saareen sijoitettu armeijan elintarvikevarasto, jota ei ollut kyetty kuljettamaan Missourin vähävetisyyden vuoksi Fort Bentoniin… lopulta, 30. syyskuuta, saapuminen Bearpaw –vuorille ja leiriytyminen Snake Creekin varteen, vain 40 mailin päähän Kanadan rajasta. Koska nez percein Kenraali Ylihuomiseksi ristimän Howardin ja Sturgisin arvioitiin olevan suunnilleen kahden tai kolmen päivämarssin päässä, heimon jäännökset selvästikin uskoivat olevansa turvassa: he olivat kuitenkin väärässä.

18. syyskuuta eversti Nelson Miles lähti liikkeelle Yellowstonen varrella sijaitsevasta Fort Keoghista noin 3350 miehen kanssa saatuaan kenraali Howardilta ja eversti Sturgisilta viidessä päivässä perille tulleen viestin, jonka mukaan nez percet olivat ”jättäneet heidät toivottoman kauas taakseen”. Miles otti suunnan luoteeseen kohti Bearpaw –vuoria ja saapui muutaman mailin päähän Snake Creekistä 29. syyskuuta. Varhain sunnuntaina 30. syyskuuta Milesin joukot kävivät hyökkäykseen kylää vastaan sokaisevassa lumimyrskyssä, joka kätki niiden liikkeet nez percein katseilta; ne torjuttiin kuitenkin tuhoisin tappioin, sillä noin 20% Milesin osastosta menetti taistelukykynsä. Kapteeni Snyder teki myöhemmin yhteenvedon: ”Meidän menetyksemme tänään kapteeni Hale ja luutnantti Biddie ja 23 sotamiestä kaatuneina ja 4 upseeria ja 40 sotamiestä haavoittuneina. Intiaanit pitävät vielä asemansa”.

Eräs päätavoite oli saavutettu tuossa hyökkäyksessä – suurin osa nez percein hevoslaumoista oli kaapattu. Seuraavana päivänä 1. lokakuuta, Joseph yritti valkoisen lipun turvin neuvotella kenraali Milesin kanssa. Hänen sukulaisistaan, ystävistään ja heimoneuvostonjäsenistä monet olivat jo kuolleet tai kadonneet; heidän joukossaan olivat sekä Looking Glass että Josephin veli Ollokot, joka oli saanut surmansa edellisenä päivänä. Suurista päälliköistä olivat jäljellä vain uhmakas Valkoinen Lintu ja Joseph. Jälkimmäinen jäi Milesin leiriin yöksi, kun taas nez percet pitivät panttivankinaan luutnantti Jeromea. Seuraavana päivänä kumpikin palasi omaan leiriinsä, sillä neuvotteluissa oli jouduttu umpikujaan.

Kun kuitenkin suurin osa hevosista oli menetetty, mahdollisuudet vielä toiseen pakomatkaan kohti Kanadan rajaa ja vapautta olivat menneet. Talvi teki nyt tuloaan ja hyytävä räntäsateinen sää aiheutti kärsimyksiä kummallekin osapuolelle.  Howard ja pieni saattojoukko saapuivat paikalle torstai-iltana 4. lokakuuta ja seuraavana päivänä sovittiin antautumisehdoista; viestinviejinä toimi kaksi vuoden 1863 sopimukseen liittynyttä nez perceä, joiden tyttäriä oli Josephin leirissä. Oli vähän neuvotteluaikaa, sillä Howard huomautti hänen koko osastonsa seuraavan hänen perässään vain kahden tai kolmen päivämarssin päässä. Tämä osasto olisi Milesin joukkoihin yhdistyttyään taisteluvahvuudeltaan vähintään 600 miestä – sitä vastassa olisi vain 100 taistelukuntoista nez perce –soturia, joiden vastuulla oli lisäksi naisten ja lasten suojeleminen. Annettiin lupauksia hyvästä kohtelusta, ja Joseph kysyi sallittaisiinko hänen kansansa palata Idahoon. ”Hänelle kerrottiin, että tähän suostuttaisiin, jollei korkeampi viranomainen käskisi toisin. Josephin lopullinen vastaus tiivisti nez percein rippeiden epätoivoiset kokemukset ja nykyisen tilan. Se on järkyttävyydessään, kaunopuheisuudessaan ja arvokkuudessaan ainutlaatuinen, pysyvä kunnianosoitus hänen edustamalleen kansalle, sillä se oli erään aikakauden loppu:

”Kertokaa kenraali Howardille, että minä tunnen hänen sydämensä. Mitä hän kertoi aikaisemmin, sen minä säilytän sydämessäni. Minä olen väsynyt taistelemaan. Meidän päällikkömme ovat kuolleet. Too-hul-hul-suit on kuollut. Kaikki vanhat miehet ovat kuolleet. Nyt nuoret miehet sanovat ”kyllä” tai ”ei”. Hän joka johti nuoria miehiä (Josephin veli Ollokot) on kuollut. On kylmä, eikä meillä ole huopia. Pikkulapset jäätyvät kuoliaiksi. Minun kansani – osa siitä – on paennut vuorille, eikä heillä ole mitään huopia, mitään ruokaa. Minä haluan itselleni aikaa lasteni etsimiseen, vaikka ehkä löydänkin heidät vain kuolleiden joukosta. Kuulkaa minua, hyvät päälliköt, minun sydämeni on sairas ja murheellinen. Miten kauan aurinko jatkaneekin kulkuaan siitä missä se nyt on, minä en tule koskaan sotimaan.”

Nez percet ”kuuluvat ihmisistä rakastettavimpiin. He ovat luonteeltaan rauhallisia ja lempeitä joutuen vain harvoin raivon valtaan”… ”shoshonit eivät ole vain hilpeitä, vaan myös iloisia; …keskustellessaan muukalaisten kanssa he ovat rehellisiä ja avomielisiä, teoissaan ja toimissaan täysin oikeamielisiä… he eivät mistään hinnasta suostu ainoaankaan epärehelliseen tekoon”.

Vaikka mitään luonnollista jyrkkää muutosta ei olekaan siirryttäessä ylätasangon alueelta suurelle allasalueelle tulee vaikutelma suurien Columbia- ja Fraserjokien kaltevuudesta yhä ilmeisemmäksi. Näistä joistahan ylätasangon kulttuuri on niin suuresti riippuvainen. Idässä Kalliovuorten ja lännessä Sierra Nevadan rajoittamana sijaitseva Suuri Allas kattaa Oregonin ja Idahon eteläosat, koko Nevadan ja Utahin, sekä Wyomingin ja Coloradon länsiosat. Allasalueelta ei johda mereen yhtään jokea ja  – erityisesti sen länsi- ja eteläosassa – sadetta saadaan vain rajoitetusti ja vaihtelevasti. Aluetta luonnehtivat tasaisen maan ylle nousevat vuoret, mutta maasto vaihtelee kuitenkin suuresti. Keski- ja lounaisosissa, jossa Coloradojoki on uurtanut valtavia kanjoneita, joiden jyrkät seinämät paljastavat voimakkaan värisiä maakerroksia, dominoivat suolapensaiden ja marunan täplittämät autiomaat. Pohjoisessa ja idässä, alueilla joilla virtaavat Snake- ja Greenjoet on laajoja pehmeästi kaartuvia, vaihtelevia ruohikkomaita, sekä korkeammilla paikoilla hajanaisia avoimia havupuumetsiköitä ja alppityyppisiä yrttimaita.

Tällä valtavalla, vaihtelevalla alueella, joka peittään noin neljännesmiljoona neliömailia, asui pääasiassa shoshonin kieltä puhuvia kansoja joiden alue kerran ulottui pohjoisille tasangoille ja etelässä miltei Meksikoon asti. Koillisessa olivat shoshonit ja bannokit – joskus samanaikaisesti ylätasangon nez perce- ja lattapää-heimojen kanssa. Heidän länsipuolellaan paviotsot tai pohjoisen paiutet ja näiden heimojen eteläpuolella läntiset shoshonit, paiutet ja utet. Poiketen ylätasangon kansoista oli näiden heimojen elintapojen välillä suuria eroja, erityisesti sen jälkeen kun itäisimmät shoshonit ja utet saivat hevosia, viimemainittujen käyttäessä kuormahevosia niinkin aikaisin kuin 1650 luvulla. He eivät ilmeisesti kuitenkaan ratsastaneet.

Viimeaikaiset arkeologiset muinaisten leiripaikkojen analyysit suuren altaan pohjoisosissa – Utahissa sijaitsevan Suuren Suolajärven läheisyydessä ja siitä länteen – antavat tärkeätä tietoa varhaisten intiaanien elintavoista. Nämä tavat lienevät olleet tyypillisiä suurelle osalle alangon keski- ja länsialueita. Ympäristöolot vaihtelivat täällä suolaerämaista alppityyppiseen yrttimaahan ja yksityiset leiripaikat suurista, hyvin tuuletetuista luolista pieniin avoimiin leireihin. Kiinnostavaa on, että enemmän kuin kahdeksankymmentä prosenttia leiripaikoista sijoittuu 1600 ja 2300 metrin korkeudelle ja vain yksitoista prosenttia sijoittui 1600 metrin alapuolelle. Ilmeisenä syynä tähän on, että intiaaniväestö yleensä vältti avointa erämaata, jossa ei ollut suojaavaa kasvillisuutta. Korkeammalla kuin 2300 metriä oli metsästyssaalis usein rajoitettu ja arvaamaton sekä talvet ankaria. Alangon väestö onnistui selvästi valitsemaan tasapainon äärimmäisten ympäristöolojen välillä.

Pohjoisen ylätasangon alueella, jossa luonnon antimet olivat yleensä runsaita ja ennalta arvoitavissa, toimeentuloon kuului heimojen välinen kauppa. Tästä poiketen luonnehti alankoalueen väestöä elämäntapa, jota voidaan kuvata ”erinomaiseksi kaikkien resurssien hyväksikäytöksi”. Juuret ja siemenet olivat tärkein ravinnon lähde, mutta myös hanka-antilooppeja esiintyi hajallaan alueella ja nämä yhdessä runsaammin esiintyvän valkohäntäjäniksen kanssa muodostivat huomattavan lisäresurssin. Perheiden syksyiset kokoontumiset antoivat mahdollisuuden ajaa joukolla näitä eläimiä. Idässä pohjoisilla shoshoneilla ja bannokeilla oli ylellisyytenä puhvelit, joita ennen vuotta 1840 vielä saattiin mantereen vedenjakajan länsipuolelta. Tämän ajan jälkeen paikallinen saanti väheni niin, että heimot joutuivat vuosittain matkustamaan tasankoalueelle – vaarallinen matka pyssyin aseistautuneiden heimojen alueille. Vaihtoehtona oli hyväksyä altaan keski- ja länsialueiden ankarat olosuhteet, missä risumajat korvasivat vuodalla peitetyn tiipiin mukavuuden ja kasvisravinnon kerääminen metsästyksen.

Keski- ja länsi-shoshonien ryhmiä, jotka asuttivat suurimman osan nykyistä Utahia ja Nevadaa, kuvasivat ensimmäiset valkoiset yhdeksännellätoista vuosisadalla ”kaivajaintiaaneiksi”, halventava sanonta, joka perustui siihen että he käyttivät ahkerasti teräväkärkisiä keppejään kaivaessaan maasta juuria ja villivihanneksia. Nämä kansat, jotka vaihtelevasti todettiin gosiuteiksi, pohjoisen paiuteiksi, panaminteiksi, kawaiisuiksi, chemehueveiksi (etelän paiute) ja Weberin uteiksi, muodostivat avoimia ryhmiä käyttämänsä ravinnon perustyypin mukaisesti. Näitä olivat auringonkukan siementen, juurien, pinjan siementen, oravan, lampaan ja jopa mullan ja pölyn syöjät. Alue oli lähes kokonaan eristetty ympäröivästä maailmasta. Vain vähäisessä määrin siihen oli vaikuttanut ylätasangon ja tasankoalueiden kansat pohjoisessa ja idässä.

Yhteisten antilooppien ja jänisten metsästyksen lisäksi on kuvailtu yhteistä heinäsirkkojen ajoa. Ensimmäinen pappi, joka vieraili läntisten shoshonien luona, Pierre Jean de Smet, kertoo alueesta, jossa parveili heinäsirkkoja ja jossa paikalliset intiaanit usein kävivät (luultavasti gosiuteja, jotka asuivat noin 150 km Suuresta Suolajärvestä länteen). Hän antaa mielenkiintoisen ensikäden kuvauksen: ”Aluksi he kaivoivat kuopan, joka oli läpimitaltaan neljä – viisi metriä ja noin puolitoista metriä syvä. Sitten he pitkillä oksilla aseistettuina ympäröivät 12 – 15 hehtaarin alueen, riippuen siitä kuinka paljon heitä oli. He asettuivat noin 8 metrin etäisyydelle toisistaan ja sen jälkeen työnä oli piiskata maata oksilla heinäsirkkojen pelottamiseksi liikkeelle. He ajoivat niitä asteittain keskemmälle kohti kaivamaansa kuoppaa. Niitä on niin paljon, että ympäröidyn alueen heinäsirkat lopulta täyttävät kuopan”

Gosiutet säilöivät osan heinäsirkoista tulevaisuutta varten murskaamalla ne eräänlaiseksi pastaksi, jonka he kuivattivat. Hetken tarpeisiin niistä tehtiin keittoa tai valittiin suurimmat paahdettavaksi leirinuotiolla. Myöhempinä vuosina valkoiset uudisasukkaat pitivät tällaista miljoonien heinäsirkkojen esiintymistä vitsauksena, mutta intiaaniväestö näki sen toimeentuloresurssina, täysin sen yleisen sanonnan mukaisesti, joka luonnehti suurta allasaluetta: jos se liikkuu, se voidaan todennäköisesti syödä! Tässä kaikessa oli kuitenkin eräänlainen säilyttävä ja luontoa manipuloiva piirre. Laajalle oli levinnyt esimerkiksi se käsitys että, naaraseläinten tappamista pitää välttää kantamis- ja imetysaikaan.  Pohjoiset paiutet ja shoshonit keihästivät vain urospuolisia rautuja tai lohia kutemisalueilla tai matkalla sinne. Monimutkaisia kalastussääntöjä käytettiin muuttomatkalla olevien kalojen suhteen.

Ravintoresurssien vähäisyys ja sattumanvaraisuus johti suurella allasalueella sellaisen maailmankatsomuksen kehittymiseen, joka painotti kasvien ja eläinten kunnoittamista tässä usein vihamielisessä ympäristössä. Kerättäessä kasveja osoitettiin esimerkiksi rukouksia kasvien hengille ja pohjoiset paiutet hautasivat yleisesti pienen kiven tai helmen kuoppaan, jonka nostettu juuri oli jättänyt. Tapetut eläimet asetettiin usein niin, että pää osoitti itään, tai niiden ruumiiosia, kuten silmät, rauhaset tai sappirakot jätettiin maahan tai haudattiin. Erikoista sanastoa saatettiin käyttää osoitettaessa kunnioitusta eläimelle ja samalla toivomuksena henkivoimille, että elämiseen tarvittavat ravintoresurssit säilyisivät. Voimat sairauksien parantamiseen saatiin usein eläinten hengiltä ja enemmän kuin kolmesataa eri yrttiä poltettuina, murskattuina ja jauhettuina käytettiin lääkitsemiseen. Suuren allasalueen mytologia liittyi myös kasveihin ja eläimiin. Eläinten seikkailut ja epäonnistumiset selittivät sellaisia asioita kuten maan ja sen ihmisten luomista, vuodenaikojen syntyä, ruokaan liittyviä tabuja ja sosiaalisen käyttäytymisen muotoutumista. Erilaisille tähtikuvioille on annettu eläinten nimiä kytkien ne siten ”kertomuksiin niiden seikkailuista ja vaikeuksista taivaalla”.

Suuren allasalueen uskonto antaa suuren painon kuolemattomuudelle. Kuoleman jälkeen läntisen shoshonen henki meni Kojootin maahan. Kojootin, joka yhdessä veljensä Suden kanssa oli luonut maailman. Kun Susi oli virvoittanut ja pessyt hengen, se sai oikean paikkansa. Niin voimakas oli kuolemattomuuden usko, että joissakin tapauksissa esiintyi lesken polttamista, sutteeismia.

Suureen yhteiseen antilooppien ja valkohäntäjänisten ajoon kuuluivat aina uskonnolliset seremoniat. Joillakin miehillä oli kyky houkutella riistaa. Heidän tanssiaan säestivät rituaalit ja laulut. Rituaaleihin liittyi rajoituksia; esimerkiksi paiuteilla naiset eivät saaneet lainkaan osallistua ja läntisillä shoshoneilla osallistuminen oli kielletty naisilta, joilla oli kuukautiset. Uskottiin, että se heikentäisi kutsumisvoimaa.

Valkohäntäjänis oli sekä ruuan että vaatteiden lähde allasalueen sisäosan väestölle. Hienoja vaatteita talvikäyttöön tehtiin nahan suikaleista, mutta ne olivat kalliita, sillä yhteen vaippaan tarvittiin jopa neljäkymmentä nahkaa. Se oli niin ollen vaate, jota voivat käyttää vain varakkaimmat. Köyhempien oli tyydyttävä muutamiin nahkoihin, jotka käärittiin jalkoihin ja sääriin suojaksi karkeata maastoa vastaan. Kesällä miehet käyttivät lannevaatetta ja naiset kaksinkertaista hametta, joka oli kudottu saraheinästä.

Lukuunottamatta vuotuisia kokoontumisia vietettiin suurin osa vuotta pienissä perheryhmissä kulkien heimon alueella. Kevään ja kesän aikana asuttiin tilapäisissä majoissa tai tuulensuojissa, jotka tehtiin ruokomatoista ja oksista. Tavallinen saviastian muoto oli tasapohjainen sylinteri, jossa oli reunan lähellä reiät ripustamista varten. Nämä yhdessä mattojen, kivityökalujen, kaivamiskeppien, punottujen ja kierrettyjen korien ja avoimien, hupulla varustettujen lapsenkuljetuskorien kanssa muodostivat perheen taloustavarat. Talvella suojat olivat jonkin verran parempia, joskus maahan kaivettuja. Niissä oli kumpumaisessa katossa aukko, joka toimi sekä ovena että savuaukkona. Ryhmä lähekkäisiä asumuksia näytti matkan päästä preeriakoirien kaupungilta.

Tällainen elämäntapa luonnehti allasalueen kulttuuria: muuttumatta, vuosituhansien takaa, jatkuvaa ruuan etsimistä, välttämättömään minimiinsä puristettua elämää – ympäristössä, jossa vahvojen säilymisellä oli erittäin todellinen merkitys.

Alue kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ollut näin ankaraa ja anteeksiantamatonta. Idässä ja pohjoisessa maasto muuttui, kuten aikaisemmin on kerrottu. Vaikka tavallisesti pohjoiset paiutet (paviotso), paiutet, washoet ja läntiset shoshonit elivät edelleen köyhissä oloissa, oli pohjoisten ja itäisten shoshonien sekä utejen elämäntapa toisenlainen. He elivät eteläisessä Idahossa, länsi Wyomingissa ja suuressa osassa Coloradon aluetta ja laajensivat toimintaansa heimojen väliseen kauppaan sekä tasangon että ylänköalueen heimojen kanssa. He pääsivät myös puhvelialueelle ja heillä oli monimutkaisempi sosiaalinen järjestelmä seremoniaalisine sotineen. Jo varhain seitsemännellätoista vuosisadalla heillä oli yös yhteys espanjalaiselle lounaisalueelle, josta he saivat suurimman ylellisyyden – hevosen.

Juan de O-aten perustama espanjalainen hallinto Uudessa Meksikossa vuosina 1597 – 1610 toi useita satoja hevosia tälle alueelle, varsin helposti ute-ryhmien saatavaksi, erityisesti niille, jotka asuivat San Juan-joen läheisyydessä nykyisessä Utahissa ja Coloradossa. Nämä kansat saivat pian tietää hevosista ja seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla käyttivät niitä yhdessä koirien kanssa kantojuhtina. Vuoteen 1730 mennessä hevonen oli levinnyt myös pohjoisille shoshoneille, jotka soveltaen nopeasti ratsastavaa elämäntapaa laajensivat aluettaan pohjoisten tasankojen puhvelimaille, jopa Bellyjoelle saakka Saskatchewanin eteläosassa. Eräs ryhmä erkani eteläisistä shoshoneista todennäköisesti ollakseen lähempänä eteläisiä hevosten saantipaikkoja. Aseistautuneina ranskalaisilta saamillaan pyssyillä he vaativat itselleen maata Plattesta Uuteen Meksikoon, ajaen apasseja etelään. Käännyttyään entisiä liittolaisiaan uteja vastaan he vuoteen 1755 mennessä olivat ylittäneet Arkansasin alueen. Pyssyin ja hevosin he yhdessä kiowaheimon kanssa hallitsivat eteläisiä tasankoja enemmän kuin vuosisadan ajan. Historia tuntee heidät comancheina, joka on espanjalainen muunnos ute-kielen sanasta cumanche ”vihollinen”. Comanchet eivät kuitenkaan täysin katkaisseet siteitään Suurelle Altaalle, vaan jatkoivat kulkuaan edestakaisin. Jotkut ryhmät, kuten yamparika comanchit pitivät edelleenkin juureksista säilyttäen osittain shoshonien toimeentulomallin, vaikka olivatkin pääasiassa puhvelinsyöjiä eläen tiipiissä rohkeina ja vapaina.

Shoshoni-ratsastajien elämä pohjoisilla tasangoilla oli vähemmän menestyksellistä. Arkeologiset todisteet viittaavat siihen, että kulkiessaan ja metsästäessään jalkaisin he tekivät pitkiä matkoja tasankoalueelle ”ennen Kristuksen syntymää” ja siksi alue oli heille tuttu. Hevosrintaman leviäminen länteen sattui kuitenkin samaan aikaan kuin ampuma-aseiden leviäminen idästä. Tämä yhdessä tuhoisan vuoden 1781 isorokkoepidemian kanssa antoi shoshonien ratsumiehille vain hetkellisen ylivallan. Lyhyemmässä kuin sukupolven ajassa, hyvin aseistettujen pieganien painostuksen alaisina jotka johtivat mustajalkojen hallintaa Kanadan tasangoilla, shoshonit vähitellen vetäytyivät turvaan Kalliovuorille. Ulkoisessa esiintymisessään nämä itäiset shoshonit säilyttivät ison osan Suuren Allasalueen kulttuurista – mytologia, uskonto, toimeentulotalous, sosiaalinen järjestelmä sekä laajalti ymmärrettävä kieli – ja vaikka siitä on kiivaasti väitelty, on paljon perää satunnaisessa huomiossa, joka pyrkii tekemään eron itäisten ja läntisten shoshonien välillä. Kun ensin mainittu ”hankki hevosen… tuli hänestä shoshoni. Jos hän menetti sen, oli hän jälleen shoshoko (kävelijä, kaivaja).

Ironista kyllä, vähemmän kuin vuosisata sen jälkeen kun shoshonit olivat vetäytyneet tasangoilta, alkoi muodostua jälkivaikutuksia heidän rauhallisten sukulaistensa shoshokojen piirissä. Tämä johti historiallisten tasankointiaanien sotaisan hengen lopulliseen romahdukseen. Tätä kuvaa parhaiten lakota-heimon kohtalo.

Uuden vuoden päivänä, auringonpimennyksen aikana, sairaana, korkeassa kuumeessa, Wovoka, paiutien pyhä mies näki näyn. Myöhemmin hän kertoi: ”Kun aurinko kuoli, hänet vietiin taivaaseen. Hän näki Jumalan ja kaikki kauan sitten kuolleet ihmiset. Wovoka väitti Jumalan kertoneen että hänen on mentävä takaisin Maahan ja saarnattava hyvyyttä, ahkeruutta ja rauhaa intiaaneille. Jos he seuraisivat hänen ohjeitaan, he tapaisivat uudelleen kuolleet sukulaisensa ja  ystävänsä. Syntyisi uusi maailma, jossa ei olisi kuolemaa, sairautta eikä vanhuutta”.

Suuri osa Wovokan kokemuksesta heijasti suuren allasalueen varhaisempia shamanistisia kuvioita. Kristillinen oppi oli kuitenkin muokannut niitä jonkin verran. Tärkeä vaihe uudessa uskossa oli eräs intiaanien tanssi. Se tuli tunnetuksi henki- tai kummitustanssina. Se levisi suurille tasangoille, jossa jokainen heimo tulkitsi omalla tavallaan Wovokan opetuksia. Sotaisen ja itsenäisen lakota-heimon tapauksessa se ennusti Wounded Kneen tragediaa ja Istuvan Härän kuolemaa, molemmat vuonna 1890, ja kirjoitti ikuisiksi ajoiksi Amerikan intiaanien historiaan lempeän paiuten nimen, jonka näky heijasti valtavaa ja laajalle levinnyttä, euro-amerikkalaisten vaikutuksesta nopeasti häviävän menneisyyden kaipuuta.

YLÄTASANKO – HEIMOT

Lillooet
Shuswapit
Thompsonit
Nicolat
Okanaganit
Lakesit
Kutenait
Sanpoilit
Columbia salishit
Yakimat
Spokanet
Palusit
Coeur d’Alènet
Lattapäät
Nez Percet
Walla Wallat
Cayuset
Umatillat
Kikitat
Wishramit
Teninot
Molalat
Klamathit
Modocit

SUURI ALLAS – HEIMOT

Läntiset shoshonit
Pohjoiset shoshonit ja banockit
Pohjoiset paiutet
Washoet
Utet
Eteläiset paiutet
Owensin laakson paiutet
Kawaiisut

Lähde: Suuri Intiaanikirja – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
(Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s